Moderni mainonta houkuttelee ostamaan mitä vain: autoja, puutarhatonttuja ja vähärasvaisia terveysjuustoja.
Aiemmin kaupan kylmäaltaassa palloedamit lojuivat poski poskea vasten itkeä tirauttelevien emmentalien rinnalla. Terveysvalistuksen vallattua juustotiskit vähärasvainen vaihtoehto haastoi edamin. Pakkauksen kyljessä kiiltelee nyt: ”Kevyttä! Rasvaa vain 10 prosenttia!” Talouselämä kaupallisti rasvaprosentit hetkessä ja käänsi ajankohtaisen ilmiön voitokseen.
Maapallo peittyy jätteeseen. Ihmisen aiheuttamat valtavat materiaalivirrat horjuttavat maailman ekologista tasapainoa. Otsonikato, ilmastonmuutos ja metsäkuolemat kertovat, mihin suuntaan olemme palloamme pyörittämässä. Jotain on tehtävä. Se alkaa olla tunnustettu totuus.
Tavallisin tapa tarttua tilanteeseen on ympäristötuhojen korjailu jälkikäteen. Tehtaan piippuun vaihdetaan parempi suodatin ja jätteet lajitellaan tarkemmin.
Voimme siivota länsimaisen elämäntapamme jälkiä loputtomiin. Se on välttämätöntä, mutta ei riittävää. Systeemille käy helposti kuin elimistölle, joka itsepintaisesti jatkaa syömistä, vaikka on päättänyt minimoida ulos tulevan jätteen määrän. Järkevä osaisi vähentää.
Isot ympäristövaikutukset syntyvät isosta kulutuksesta. Ratkaisevaa on, miten suuria materiaalivirtoja ihminen siirtää luonnosta oman toimintansa piiriin. Kyse on siitä, paljonko laitetaan sisään, eikä siitä, mitä tulee ulos.
Tältä pohjalta Saksassa on hahmoteltu uutta ajattelua, jonka tavoitteena on tuottaa hyvinvointia ja pitää luonnonvarojen kulutus mahdollisimman vähäisenä. Ajatuksen tueksi on kehitetty laskentamalli, jossa tuotteen ympäristökuormitusta mitataan sen valmistukseen, käyttöön ja hävittämiseen kulutetulla ainemäärällä. Puhutaan tuotteen mips-arvosta ja ekotehokkuudesta. Kun mips (material-input per service-unit) pienenee, luonnonvarojen tuottavuus eli ekotehokkuus kasvaa.
Esimerkiksi Lahden mm-kisoissa yhden mäkihypyn mips oli noin 39 kg/hyppy. Jokaista hyppyä kohden käytettiin noin 40 kiloa metallia, puuta, betonia, maata ja energiaa.
Toisaalta yhden sianlihakilon tuottaminen kuluttaa 37 kiloa kiinteitä luonnonvaroja. Viisitoista kisamakkaraa maksaa siis luonnolle osapuilleen yhtä paljon kuin yksi mäkihyppy.
Mips on ensimmäisiä yrityksiä juurruttaa kestävän kehityksen arvoja jokapäiväiseen elämään. Sen avulla voidaan verrata eri tuotteita ekologisesti. Näin saadaan ”todelliset” hinnat näkyviin.
Palatkaamme lähikaupan juustotiskille. Siellä rouvat porisevat vähärasvaisista vaihtoehdoista. Yhtä lailla voisi puhe olla ekologisista selkärepuista, jos tietoa olisi. Varmasti monia ”ekokuluttajia” kiinnostaisi jo nyt ostostensa luontokuorman paino.
Vastuu on omissa käsissämme. Kuluttajina voimme vaatia todelliset tuotantopanokset näkyviin. Talouselämä kyllä vastaa haasteeseen ja kaupallistaa ekotehokkuuden – jos se on sille itselleen kannattavaa.
Laura Hiisivuori
