16. maaliskuuta 2001
Teksti:

Onko lehdistö uhrannut sivukaupalla tilaa vaatevalinnoillesi? Ei minunkaan, mutta Kemopetrolin laulusolistin Laura Närhen on. Niin paljon, että Närhi on hylännyt stetsoninsa ja punaiset nahkapöksynsä liian huomion takia ja haluaa puhua ennen kaikkea musiikista ja Kemopetrolin tavoitteista.
    Joten ensin pelisäännöt. Aiheet, joista Laura ei suostu haastatteluissa puhumaan: seurustelu ja poikaystävät. ”Niillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa”, hän sanoo.
    Musiikkiin ja Kemopetroliin liittymättömistä aiheista Närhi suostuu nimeämään muutaman asian, joista hän pitää: ruoka pinaattikeittoa lukuun ottamatta ja julkiset liikennevälineet, sillä Närhi tarkkailee ihmisiä mielellään.
    Tarkkailijasta on viimeisen vuoden aikana tullut huomion keskipiste, kun Kemopetrolin kiitetty esikoisalbumi nosti bändin julkisuuteen ja saavutti niin kriitikoiden kuin suuren yleisön suosion. Erityisesti median – ja Kemopetrol-keikkojen eturivin poikien – huomio on keskittynyt juuri 22-vuotiaaseen Närheen, joka suomalaisen rockin rempseiden jonnatervomaiden ja maijavilkkumaiden rinnalla on pehmeän feminiini poikkeus.
    Närhi ei usko, että tiedotusvälineiden huomion keskittyminen häneen kismittäisi muuta bändiä. ”Tuskin ne edes jaksaisi juosta tällä tavalla haastatteluissa,” Laura epäilee. ”Sitä paitsi musiikkia seuraavat ihmiset tietävät, että Kalle Koivisto tekee meidän biisit, joten Kalle saa arvostuksensa niiltä tahoilta, joilta hän sitä haluaakin.”

Musiikilla on ollut aina sijansa Närhen elämässä. Musikaalisen suvun tyttö soitti pianoa ja lauloi enkelin äänellään kuorossa, mutta ehti myös olla omien sanojensa mukaan ”perusteini”. Murrosikäinen Närhi joi omppuviiniä, kuunteli Pearl Jamia ja Nirvanaa, kirjoitti angstisia runoja maiharit jalassa ja oli äitinsä mielestä ”vihainen kolme vuotta putkeen”.
    Nykyään leppynyt Närhi tulee bmg-levy-yhtiössä työskentelevän äitinsä kanssa erinomaisesti toimeen. ”Mulla on aika erityinen äiti, jonka kanssa voin puhua nykymusiikista kuin kenen tahansa kaverin kanssa”, Närhi sanoo.
    Viisitoistavuotiaana Närhi pääsi tuttavansa kautta tienaamaan taskurahoja laulamalla mainoksissa. Jo kaikkien tiedossa olevan ”oikea Ol-ter-man-ni” -jinglen lisäksi Närhi kertoo laulaneensa ”ihan kaikenlaisissa” mainoksissa huoltoasemista Barbie-mainoksiin (”niissä piti laulaa hirveen korkeelta”). Studiotyöskentelytaidoistaan Laura kiittää juuri mainospestejään.
     Kemopetrolin tarina alkoi, kun bändin sävellyksistä ja sanoituksista vastaava kosketinsoittaja Kalle Koivisto ja kitaristi Marko Soukka tapasivat toisensa syksyllä 1998 Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulussa ja perustivat ambient-projektin nimeltä Kemopetrol. Samaisessa opinahjossa opiskelleen Närhen Koivisto tapasi muutamaa kuukautta myöhemmin joulun alla koulun bileissä. Valomerkki oli jo lähellä, kun Koivisto sattui istumaan vapaalle paikalle samaan pöytään Närhen kanssa, ja he alkoivat jutella musiikista.
    ”Siihen asti Kalle oli tehnyt Markon kanssa sellasta hirveetä ambientsurinaa, jota kukaan ei voi kuunnella”, Laura kuvaa nauraen. Piipittävää taide-elektroa lukuun ottamatta kaksikon musiikkimaut osuivat kuitenkin yksiin.
    ”Sen jälkeen toin Lauralle kuunneltavaksi tekemiäni demoja, ja viikonlopun aikana se oli opetellut ne ulkoa!” Koivisto muistelee. Kalle ja Marko raahasivat Närhen treenikämpälle, kuulivat ensi kertaa tytön laulua – ja ihastuivat.
    ”Laurahan on luonnonlahjakkuus, älyttömän musikaalinen laulaja”, Koivisto kehuu. ”Mun ei tarvitse useimmiten kuin kerran laulaa sille melodia, niin se muistaa sen saman tien.
    ”Koiviston ja Närhen välillä vallitsee siinäkin mielessä erityinen suhde, että Koivisto kirjoittaa Kemopetrolin sanoitukset, mutta Närhi tulkitsee ne. Laulajatar kertoo, että hän kyselee tuskin koskaan kirjoittajalta tekstien eksakteja merkityksiä.
    ”Kallen tekstit on aika henkilökohtaisia, mutta ne on kuitenkin ihmissuhteisiin liittyviä juttuja, joita kaikki on kokenut. Mukautan ne omiin kokemuksiini. Mä olen niin itsekriittinen, ettei kirjoittaminen ole mulle kauhean helppoa. Teini-iässä kirjoittelin kyllä, mutta silloinhan kaikki kirjoitti. Kalle taas on sanoittanut varmaan kahdeksanvuotiaasta, ja sen tekstit on niin hyviä, että miksi mun edes tarttisi yrittää kirjoittaa mitään?
    ”Sanoitukset eivät muutenkaan ole Närhelle musiikin tärkein elementti. Hänen tarkkaan sävelkorvaansa tarttuvat ensimmäiseksi melodiat, kauniit sointukulut ja mielenkiintoiset rytmit. Laura kuuntelee mielellään naislaulajia Fiona Applesta Björkiin ja Tori Amosiin. ”Suomalaisista mä tykkään kauheesti ainakin Labista. Kyllä mä tykkään myös Jonna Tervomaasta ja Maija Vilkkumaasta. Ne tekee hyvää musaa. Ja tähän haastatteluun kävellessäni mä kuuntelin korvalapuilla Neverwoodia, jossa on selkeesti Bristol-sävyjä.”

Menestys ulkomailla ei ole Lauran mielestä välttämätöntä mutta toivottavaa. Euroopan valloitus ei tunnu enää utopistiselta. Bändi on juuri palannut Espanjasta, jossa se soitti belgialaisen yhtyeen lämppärinä Barcelonassa ja Madridissa ”paikallisilla Tavastia-klubeilla”, antoi paljon haastatteluja ja esiintyi ensi kertaa playbackina paikallisessa tv-ohjelmassa.
    Ainakin Espanjasta ja Itävallasta Kemopetrolin sähköiseen postilaatikkoon on tipahdellut mukavasti ihailijamaileja. Yhtyeen tulevaisuuteen keskitytään siinä määrin, että Närhen tradenomi-opinnot ammattikorkeakoulusta ovat toistaiseksi jäissä ja hotelli- ja ravintola-alan esimieshommiin päätyminen tuntuu epätodennäköiseltä.
    Koulun lopettamista tai sinne palaamista Laura ei halua pohtia. ”Tiedän vain sen, että mä teen tätä nyt. Olen tilanteessa, jossa en voi suunnitella eteenpäin edes kuukautta elämässäni. Täytyy koko ajan olla lähtövalmiina.
    ” Yhtyeen Child Is My Name -video alkoi äskettäin pyöriä mtv:llä kiitettävän ahkerasti. Laura esiintyy komealla videolla yksinään. Hän odottaa tärkeää iltaa, vaeltelee huoneistossaan, haaveilee sängyllä ja vaihtelee vaateparsia.
    Videon kuvaus ei kauniista lopputuloksesta huolimatta ollut filmitähteyteen tottumattomalle Närhelle prinsessaunelmien täyttymys. ”Väsyttävää se oli”, Laura huokaa 22-tuntista kuvausta muistellessaan. ”Koko ajan oli joku repimässä tukkaa ja lisäämässä meikkiä. Onneksi ohjaaja Miika Lommi huomasi musta, kun aloin kyllästyä, ja piti aina silloin pienen tauon.
    ”Bändin ainoan naisen asemasta on onneksi hyötyä. Loputtomien haastatteluputkien ja videokuvausten vastapainoksi Laura välttyy keikkamatkoilla raskaalta roudaamiselta. Lisäksi bändin pojat suhtautuvat laulajattareensa toisinaan suorastaan isoveljellisesti.
    ”Kyllä ne pitää musta huolta. Kun baarissa joku yli-innokas miespuolinen ihailija alkaa juttelemaan mulle, niin aina joku niistä kyllä seisoo mun vieressä kädet puuskassa”, Närhi sanoo.
    Sisarussuhde toimii vastavuoroisesti. ”Laura on bändin omatunto”, Koivisto kuvailee Närhen roolia Kemopetrolissa. ”Se on meistä se, joka sanoo, että ’hei, nyt mennään liian pitkälle’. Ja jos Laura sanoo ei, se myös tarkoittaa sitä.
    ” Pienestä Masalan lukiosta ylioppilaaksi kirjoittaneen laulajan jalat ovat vieläkin miltei raivostuttavan vakaasti maassa. Kysyn Lauralta, pitääkö hän itseään julkkiksena. ”En.
    ”Kai hänet sentään tunnistetaan kadulla? ”Itse en sitä huomaa, mutta joskus jos olen kaverin kanssa liikkeellä, se saattaa huomata, että joku katsoo pitkään. Eikä varsinkaan helsinkiläiset mitään tulisi juttelemaankaan.
    ”Entä Närhen kiistämätön seksisymbolin leima? ”En mä kiinnitä sellaseen mitään huomiota. Lavalla on ihan kiva flirttailla yleisön kanssa, mutta siinä se. Bändikaverit tietää totuuden. Ne näkee mut villapaidassa, hiukset nutturalla.
    ”Kai elämäsi on jotenkin glamourintäyteisempää kuin ennen, yritän vielä. ”Ei mun arki ole oikeasti miksikään muuttunut. Teen ihan samoja juttuja, näen kavereita, laitan ruokaa ja pesen pyykkiä.” Luovutan.
    Paria viikkoa myöhemmin yritän kirvoittaa Närhestä vielä kerran primadonnamaisempaa lausahdusta. Kemopetrol on sitten edellisen tapaamisemme voittanut parhaan pop/rock-tulokkaan Emma-pystin.
    ”Olihan se hienoa, eräänlainen kunnianosoitus ja oikeastaan aika käsittämätöntä. Mutta aika äkkiä se kuitenkin unohtuu. En mä herää aamuisin ja hihku, että mulla on Emma!
    ”Käsitän, ettei tästä naisesta saa diivaa tekemälläkään. Onnistun puristamaan mehukkaan kommentin vasta, kun mietimme kymmenien haastattelujen ja artikkelien luomaa julkisuuskuvaa Närhestä suloisena, palmikkopäisenä eloveenaneitokaisena. ”Media on luonut mulle vähän liian nätin, kiltin tytön imagon”, Laura sanoo ja hymyilee. ”En mä ihan niin kiltti ole…

Laura Friman
Kuva: Ville Palonen