Harhailen pitkin Hovioikeudenpuistikkoa ja etsin väripilkkua sateisesta maisemasta. Vaasa on hyisen harmaa marraskuisena aamuna, eikä tuttua Kotipizza-logoa näy missään. Pysähdyn risteykseen neuvottomana: osoitteen pitäisi kyllä olla tämä.
Jokin saa minut katsahtamaan yläilmoihin, ja siellä, korkean oven yläpuolella näen oman nimeni loistavan valokirjaimina: ”Sanna Sommers, Ylioppilaslehti. Tervetuloa! Välkommen!” Aivan kuin jokin korkeampi voima olisi aavistanut saapumiseni. Olen löytänyt perille.
Kotipizza-opiston koulutuspäällikkö Heli Pironetti ottaa minut lämpimästi huostaansa. Hän johdattaa minut loisteliaan pankkisalin läpi kellariin, jonne on rakennettu Kotipizza-formaatin mukainen keittiö, ja ojentaa minulle Kotipizza-asun: keltaiset housut ja lippalakin, valkean pikeepaidan ja ruudullisen esiliinan. Olen kuin yksi heistä, kotipizzalaisista.
Katselen ympärilleni kunnioittavasti. Täällä, entisen pankkihuoneiston kellarissa piilee Pohjoismaiden suurimman pizzaketjun voittokulun salaisuus.
Täällä uudet Kotipizza-yrittäjät oppivat, miten tärkeää on punnita juusto grammalleen ja levittää tomaattikastike tasaisesti sentin päähän pizzapohjan reunasta. He ymmärtävät, että Kotipizzaan ei sotketa mistä tahansa tukusta ostettua tonnikalaa vaan ainoastaan Kotipizzalle erikseen tuotettua onkimalla kalastettua tonnikalafilettä, joka on dolphin safe.
Niinpä Quattro Stagioni näyttää ja maistuu tismalleen samalta Pattijoella, Ulvilassa, Mikkelissä tai missä vain.
”Ja kate pysyy kurissa”, tuleva Kotipizza-yrittäjä Ilari Lähteenmäki huomauttaa. ”Ajattelepa, jos laittaisi jokaiseen pizzaan juustoa kymmenen grammaa enemmän kuin on sovittu. Jos tekee päivässä 50 pizzaa, se on jo puoli ylimääräistä kiloa juustoa. Vuodessa menisi siis 150 kiloa enemmän juustoa kuin pitäisi.”
Ilari osuu asian ytimeen: tavallisena sunnuntaina Suomessa syödään 24 000 Kotipizzaa, joten grammoilla on väliä.
Nyt minäkin tiedän, montako grammaa ananasta Americanaan laitetaan, mutta en saa kertoa sitä. Nämä asiat pidetään kotipizzalaisten välisinä.
Ilari ja Jouni Lähteenmäki tunnustelevat taikinapalloja kämmenissään. Heidän perehdyttämisensa Kotipizza-yrittäjyyteen on juuri alkanut. Edessä on viikko leipomiskoulutusta, jonka aikana kumpainenkin paistaa 300-400 oikeaoppista Kotipizzaa.
Isää ja poikaa nukuttaa, sillä he ovat heränneet Hämeenlinnassa aamuneljältä ehtiäkseen Vaasaan yhdeksäksi. Mieli on kuitenkin toiveikas: helmikuussa, kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen Ilari on valmis Kotipizzayrittäjä ja he voivat avata oman pizzerian Hämeenlinnan Sibeliuksenkadulle. Siitä tulee Suomen 271. Kotipizza-myymälä.
Kotipizzan ideologia on selvästikin tullut Ilarille jo eläväksi. Ehkä aamun varhaisina tunteina katsottu opetusvideo on antanut hänelle lisäpotkua. Videolla voittoisat Kotipizza-yrittäjät levittivät ilosanomaa: sinustakin voi tulla menestyjä – tarvitaan vain sinnikkyyttä ja vankkumatonta uskoa yhteiseen tuotteeseen.
Sanapari usko tuotteeseen toistuu päivän mittaan useasti. ”Palautekyselymme osoittavat, että Kotipizza-opiston käytyään yrittäjät ovat erittäin motivoituneita ja tuntevat ylpeyttä Kotipizza-tuotemerkistä”, Heli Pironetti selittää.
Ilarin usko tuotteeseen on jo vahva, vaikka koulutus on vasta aivan alussa. ”Olen vakuuttunut tästä tuotteesta: tarjolla on tunnettu merkki, ja käytössä on taatusti tunnettuja kotimaisia raaka-aineita. Muhun se vetoaa.”
Paistokouluttaja Miika Sjöblom jättää uskonkappaleet muille ja keskittyy käytännön oppeihin. ”Yrittäkää saada pizzapullat nostatuslaatikosta mahdollisimman pyöreinä, jotta pizzasta tulee tasaisen muotoinen”, hän opastaa.
Pallurat eivät ole mitä tahansa taikinamöykkyjä: ne leivotaan Fazerin leipomossa Kotipizzan perustajan Rabbe Grönblomin kehittämän salaisen reseptin mukaan ja kiidätetään pakastettuina ympäri Suomea sijaitseviin Kotipizza-myymälöihin. Niissä on ihanteellinen koostumus ja sitko.
Jouni ja Ilari ryhtyvät muovailemaan pullista pizzapohjia Miikan ohjeitten mukaisesti. Alku on tahmaista: taikina tahtoo repeytyä, eikä ilmaan heittäminenkään suju kovin sulavasti. Oppilaat eivät silti lannistu, vaan aloittavat yhä uudelleen alusta.
”Nyt treenataan niin paljon kuin ehditään, kun ei tarvitse käyttää omia pullia”, Ilari sanoo pojalleen. ”Tuo on oikea yrittäjän asenne”, koulutuspäällikkö Heli Pironetti kehuu.
Harvaa opinahjoa siunataan näin omaksumiskykyisillä oppilailla. ”Mä kerron sulle salaisuuden: ei tässä ole tarkoitus tehdä pelkkää pizzaa”, Ilari supattaa minulle. ”Tarkoitus on tehdä myös rahaa.”
Kotipizzan sielu Rabbe Grönblom olisi tyytyväinen, jos kuulisi Ilarin puheet. Taloudellinen menestys on nimittäin ollut miehen johtotähti alusta saakka. Syntymälahjaksi hän on saanut peripohjalaiset hyveet: nöyryyden ja vaatimattomuuden puutteen.
Grönblom perusti Suomen ensimmäisen pizzaketjun Pizzeria No 1:n ensimmäisen myymälän Vaasaan Kauppatorin laidalle vuonna 1976. Näin Rabbe-kulttia rakennetaan firman omassa esitteessä:
”Hän oli koulutuksensa jälkeen hakenut monia erilaisia työpaikkoja, mutta heikoin tuloksin. Näihin heikkoihin tuloksiin syynä saattoi olla se, että Rabbe tähtäsi suoraan huipulle, johtajaksi. Vastavalmistuneelle ei johtajan paikka auennut, vaan piti löytää toinen ratkaisu. Tämä ratkaisu löytyi pizzasta.”
Rabbelta tulee viesti kellariin: hän ehtii nyt ottaa minut vastaan.
”Muista sitten, että sukunimi on Grönblom eikä Grönholm tai Grönkvist”, Heli Pironetti huolehtii. Moni toimittaja on erehtynyt sukunimestä, sillä pizzakeisari tunnetaan parhaiten pelkkänä Rabbena.
”En taida tuntea ketään muuta Rabbea”, Pironetti jää miettimään. Nimi käy hyvin tavaramerkistä. Ainakin vaasalaisille Rabbe on yhtä kuin Rax ja Kotipizza.
Helin oma sukunimi on italialaista perua. ”Minulla on luontaisia lahjoja pizza-alalle”, hän vitsailee.
Pizzakeisari vie pian pohjan koulutuspäällikön sutkautukselta. ”Pizzeriat eivät ole italialainen vaan amerikkalainen keksintö”, hän oikaisee. Sieltä, valtameren takaa hän on hakenut omat oppinsa. Ja hyvin ovat toimineet. Viime vuonna Kotipizzan tuotteita myytiin 337 miljoonalla markalla.
Se on mieletön summa. Tunnen itseni äkkiä hyvin vähäiseksi, ja keltainen keittiöunivormuni kutistaa minua lisää. Grönblom istuu arvokkaana tummassa puvussaan ison neuvottelupöydän takana. Pyörittelen lippalakkia päässäni ja sekoan sanoissani, sinuttelen ja teitittelen sekaisin. Pizzavaltias jättää suopeasti keltaesiliinaisen nolouteni huomiotta ja kertoo tarinansa.
Vaasalainen Rabbe Grönblom tiesi jo17-vuotiaana haluavansa ravintola-alalle.
”Pyrin alusta lähtien huipulle. Halusin saada parhaan mahdollisen koulutuksen, joten pyrin parhaiksi tietämiini kouluihin Amerikkaan ja Sveitsiin. Minut hyväksyttiinkin, mutta koska olin ulkomaalaisten kiintiössä, olisin päässyt opiskelemaan vasta kolmen vuoden päästä. Niin pitkään en malttanut odottaa, joten menin Haaga-instituuttiin, silloiseen Hotelli- ja ravintolaopistoon Helsinkiin.”
Opiskelukavereitten kanssa Rabbe kävi usein syömässä Rodolfo-nimisessä pizzeriassa Albertinkadulla. Lempipizzaansa, extra-salamilla ryyditettyä Operaa (nyk. Kotipizzan Opera Special) mutustaessa Rabben päässä alkoi kehkeytyä ajatus omasta pizzayrityksestä. ”Opistossa olin oppinut, että ravintoloiden hävikki on noin 10 prosenttia. Minusta se oli hirvittävää! Pizza tehdään aina vasta tilauksesta, joten hävikki on alle kaksi prosenttia.”
Ruotsista Rabben korviin kantautui huhu sikäläisten pizzayrittäjien menestyksestä. ”Niillä kavereilla oli urheiluautot ja kaikki! Otin heihin yhteyttä ja ryhdyin ottamaan selvää franchising-toiminnasta.”
Pizza-imperiumin syntyvuodet olivat hektisiä. ”Kalsareita vaihdettiin kolme kertaa päivässä”, Rabbe muistelee hikisiä kokemuksiaan tarjoilijana.
”Avasimme kahdeksantoista pizzeriaa eri kaupungeissa, ja joka paikassa olimme ensimmäisenä. Meillä oli kauhea kiire, sillä tiesin että muut tulisivat pian perässä.”
Yksitoista vuotta myöhemmin Rabbe myi koko ketjun pois ja ryhtyi kehittämään uutta, parempaa konseptia, Kotipizzaa.
Pizzeria No 1 opetti Rabbelle, että tasainen laatu on franchising-ketjulle kaikki kaikessa. ”Aluksi pohjan taikina leivottiin jokaisessa pizzeriassa erikseen. Huomattiin, että vaikka resepti oli sama, maku vaihteli. Sehän oli kuin mummon pullataikina ennen vanhaan: kun joku avasi ikkunan, se ei enää noussutkaan samalla tavalla.”
Nykyään on toisin. Pizzapohjien lisäksi lähes kaikki täytteet tuotetaan erityisesti Kotipizzaa varten. Aluepäälliköt kiertelevät myymälöissä vahvistamassa yrittäjien uskoa Kotipizzan private labelled -täytteisiin ja katsomassa, että kukaan ei sorru lähitukun katkaraputarjoukseen.
Niinpä Kotipizza työllistää franchising-yrittäjien, markkinointiväen, kirjanpitäjien ja muun henkilökunnan lisäksi koko joukon pizzatäytteiden tuottajia: juustoraastekin on salainen nimikkoseos, jonka valmistus elättää yli sataa karjatilaa. Yhteensä pari tuhatta ihmistä saa leipänsä Kotipizzasta, suoraan tai välillisesti.
Tuotteita kehitellään jatkuvasti, vaikka varsinaista valittamista ei olekaan. Nytkin Ilarin ja Jounin harjoitus-Margheritojen vieressä alakerran uunissa paistuu salaperäinen salamipizza. Maallikon silmään kaikki makkarasiivut pizzan päällä näyttävät samalta, mutta vaitonaisten tuotekehittelijöiden ilmeistä päätellen ero on merkittävä.
Jouni ja Ilari jättävät salamyhkäiset pizzaviisaat huomiotta ja jatkavat opiskelua. Ensimmäisen päivän aikana harjoitellaan vain Margheritan tekoa; myöhemmin viikolla leivotaan koko pizzalista läpi sekä treenataan pannupizzan ja perhepizzan tekoa.
Miika opastaa parivaljakkoa heittotekniikan saloihin: hyvä heitto irrottaa pohjasta ylimääräiset jauhot ja keskipakoisvoima pakottaa lätyn isommaksi ja tasaisen pyöreäksi. Heittäminen myös ohentaa keskiosaa enemmän kuin reunoja, mikä on tärkeää reunojen rapeudelle.
Onneksi oppilaat eivät kuule Rabben mielipidettä heittämisestä: onnistumisen paine saattaisi kasvaa kohtuuttomaksi. ”Pizzan kaulitseminen on kuolemansynti tässä firmassa. Joka alkaa käyttää kaulinta, on hyvin pian entinen Kotipizza-yrittäjä”, pizzaruhtinas tuomitsee. ”Ilman heittoa ei saa kunnon reunoja. Jos Amerikassa pizzassa ei ole hyvät reunat, pizzeria ei elä päivääkään.” Autuaan tietämättömänä johtohahmon kiivaasta linjauksesta Miika mittailee oppilaiden tekeleitä Kotipizzankokoisella mittalapiolla. Päivän mittaan paistuu kymmeniä pizzoja, ja Miika arvostelee niistä jokaisen. ”Tuossa on tomaattikastiketta levinnyt vähän liikaa reunalle.”
Lounasaikaan kellariin alkaa valua väkeä ylemmistä kerroksista. ”Enemmän on trafiikkia loppuviikosta, kun leivotaan muutakin kuin Margheritaa”, herkuttelijat naureskelevat. Testiasiakkaat ovat tyytyväisiä Jounin ja Ilarin aamupäivän tuotantoon, joten Miika myhäilee mielissään: enää tarvitaan vähän hienosäätöä.
Kaikkia pizzoja oman talon väki ei jaksa syödä. Loput annetaan päivän päätteeksi Pelastusarmeijalle.
Jounin ja Ilarin koulutukseen kuuluu paljon muutakin kuin pizzanpaistoa. Kotipizza-yrittäjän perustutkinto on opetushallituksen hyväksymä myynnin ammattitutkinto, johon sisältyy opastusta esimerkiksi talousrutiinien hoidosta, markkinointi- ja myyntityöstä ja pienyrityksen johtamisesta.
Kuten pizzoja myös koulutusta kehitetään jatkuvasti. ”Kun aloitin 1997, sekä teoria- että paistokoulutus käytiin läpi kolmessa päivässä”, koulutuspäällikkö Heli Pironetti kertoo. Nykyisin teoriaosuus vie kolme viikkoa.
Yrittäjille on tarjolla myös jatkokoulutusta. Kotipizza on räätälöinyt oman Business Development Academy -tutkinnon, jonka opetushallitus on hyväksynyt viralliseksi yrittäjän ammattitutkinnoksi.
Puolentoista vuoden oppisopimuskoulutuksen huipennukseksi bda-diplomin suorittaneet saavat päähänsä amerikkalaista ylioppilaslakkia muistuttavan päähineen ja ylleen arvokkaan pitkän kaavun.
Heli Pironetti esittelee minulle valokuvia Helsingin Ritarihuoneelta, jossa kurssin läpäisseet vihitään Kotipizza-ritareiksi ja kurssin priimus saa oman miekan. Olen juuri vaihtanut Kotipizza-asusta siviilivaatteisiini ja yritän etsiä ironian häivähdystä koulutuspäällikön kasvoilta. En löydä.
Kolmen kuukauden koulutus on osa avaimet käteen -pakettia, jonka Kotipizza-yrittäjät ostavat. Paketin hinta vaihtelee 250 tuhannesta 450 tuhanteen markkaan. Lainaa tarvitseville Kotipizza on neuvotellut valmiiksi 90 prosentin rahoituksen. Omaa rahaa tarvitaan kättelyssä siis muutamia kymmeniä tuhansia.
Kun pizzat lähtevät paistumaan, maksettavana on vielä rojaltit emoyhtiölle. Rojaltimaksu on kuusi prosenttia liikevaihdosta ynnä alv, yhteismarkkinointimaksu neljä prosenttia.
Kotipizza-yhteisöön pääsevät sisään vain harvat ja valitut. ”Ehkä kaksi prosenttia niistä, jotka ottavat yhteyttä, päätyvät yrittäjiksi. Niistä jotka tulevat tänne konttoriin neuvottelemaan, noin kolmasosa”, Rabbe Grönblom laskee. ”Tässä ei mennä vain kihloihin, vaan naimisiin kymmeneksi vuodeksi.”
Hakijan on läpäistävä soveltuvuustestit, psykologin kahden tunnin syvähaastattelu ja allergiatestit. Jokaisen taustat tarkistetaan.
Ja kun sopimus on kourassa, loppu on yrittäjän omasta ahkeruudesta ja lahjakkuudesta kiinni, ainakin Rabben mielestä. ”Se on sama kuin ralliautoilussa. Eivät kaikki jotka rattiin istuvat osaa ajaa, mutta jotkut osaavat. Meidän yrittäjistämme noin kolmannes pärjää tosi hyvin – meillä on monta miljonääriä.”
Loppuja Rabbe haluaisi väliin vähän potkia eteenpäin, mutta hän tietää ettei voi. ”Kaikki eivät halua menestyä loistokkaasti. Joillekin riittää, kunhan tienaavat leipänsä”, hän miettii. Äänessä kuultaa ihmetys.
Pyhä yhteinen Kotipizza-perhe
Niin väkevältä vaikuttaa rittäjien usko tuotteeseensa, että mielleyhtymä on väistämätön: Kotipizzuus on uskonto. Uskontotieteilijä Kimmo Ketola Helsingin yliopistosta on samaa mieltä. Yrityskulttuuri muistuttaa monilta piirteiltään uskonlahkoa.
1. KOLLEKTIIVISUUS
Jokapäiväisen leivän lisäksi Kotipizza antaa yrittäjille henkisen viiteryhmän, yhteisön. He kuuluvat maanlaajuiseen Kotipizza-perheeseen, jonka jäsenet kokoontuvat kerran vuodessa syyspäiville tapaamaan toisiaan, vahvistamaan yhteistä uskoa.
”On totuttu ajattelemaan, että rahan tekeminen on itsekästä ja yksinäistä puuhaa, mutta Kotipizzan tapaisissa yrityksissä rahanhimo ja kollektiivisuus lyövät kättä”, Kimmo Ketola tuumii.
2. KOKONAISVALTAINEN OMISTAUTUMINEN
Kotipizza-yhteisö vaatii jäseniltään täydellistä uskollisuutta. Sinun ei pidä käyttämän väärän meijerin juustoa.
”Kristityt uskovat omaan kirjaansa: kaiken mitä tehdään, uskotaan ja rukoillaan täytyy tulla siitä yhdestä kirjasta”, Kimmo Ketola vertaa. ”Samaan tapaan Kotipizza-yrittäjiltä edellytetään totaalista lojaalisuutta – kaiken tonnikalaa myöden pitää olla Kotipizza-standardin mukaista.”
3. LATAUTUNUT SYMBOLIIKKA
Kristityn kaulassa roikkuu risti, Kotipizzan työntekijän solmioneulassa on Kotipizza-logo. Tässä merkissä olet voittava.
”Myös yrittäjien lyöminen pizzaritareiksi on yhdenlainen yhteenkuuluvuuden symboli”, Ketola huomauttaa. ”Kun perimmäiset arvot ja uskollisuus kytkeytyvät liiketoimintaan, liikemerkeistä ja logoista tulee elämää suurempia.”
4. KARISMAATTINEN JOHTAJA
Rabbe vaatii franchising-yrittäjiltään täydellistä sitoutumista ja täydellisiä pizzoja. Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän Isänne täydellinen on.
”Sanomalla Rabbe sä indikoit, että Rabbe on sun hyvä buddy. Kyseessä ei ole vain joku johtaja jossain vaan meidän Rabbe”, Ketola havainnollistaa.
Jotta henkilöllä olisi karismaa, hänen historiassaan on oltava suuri selviytymistarina. Eräänlainen luomiskertomus siitä, miten hän synnytti kaiken tyhjästä. ”Amerikassa kaikilla suurilla yritysjohtajilla on oma myyttinsä siitä, miten ne nousivat menestykseen epätodennäköisistä lähtökohdista”, Kimmo Ketola muistuttaa. ”Se on modernia mytologiaa.”
Kotipizza ei ole mikään poikkeus yritysten joukossa – yrityskulttuurit valtaavat uskontojen alaa. Kimmo Ketolaa hiukan huvittaa puhe yhteiskunnan sekularisaatiosta. ”Uskonnon vaikutusvalta kyllä heikkenee yhteiskunnassa, jos ajatellaan ainoastaan kristinuskoa ja kirkkoa. Ihmiset eivät silti ole yhtään vähemmän uskonnollisia – uskonnollisuus saa vain uusia muotoja.
Sanna Sommers
Kuva: Tiina Karjalainen
