Kahden kirjailijan tarinat

T:Teksti:

Päivi Alasalmi, 34, ja Joel Haahtela, 28, molemmat julkaisivat tänä syksynä kiinnostavan romaanin, Alasalmi Metsäläiset ja Haahtela Naiset katsovat vastavaloon.
    Molempien kirjoissa nuori pariskunta toteuttaa unelmansa ja muuttaa pois kaupungista maalle. Molemmissa parisuhde on olennainen osa kirjaa.
     Apurahakirjailija Alasalmi on tullut Tampereelta junalla haastateltavaksi. Siksi tapaamme Rautatieasemalla, lehdistöklubin hiljaisessa nurkassa. Haahtela kiirehtii paikalle lääkärintöistään.
    ”Kyllähän kirjaani voisi parisuhderomaaniksikin sanoa, mutta lähtökohtana oli tarkastella paitsi mitä miehen ja vaimon välillä tapahtuu, myös sitä, mitä kahden naisen ja kahden miehen välillä tapahtuu. Miesten välinen ystävyys on enemmän mustavalkoinen asia, kun taas kahden naisen välinen ystävyydessä on enemmän harmaata aluetta”, Haahtela kuvailee.
    Haahtela kertoo kirjan olevan laboratoriomainen suljettu tila, jossa tutkitaan kahta pariskuntaa. ”Toinen lähtökohta oli nostalginen, kunnianosoitus lapsuudelleni. Kolmas oli illuusio siitä, miten kaikki voisi olla. Kaikki suomalaisethan haluavat ison talon merenrannalta. Mutta vastaako tämä illuusio todellisuutta?”, Haahtela miettii.

Kun Haahtela runoilee romanttisen idyllin menneiltä vuosikymmeniltä, Alasalmi loihtii mystisen kertomuksen nykyajan Suomesta.
    ”Suljettua tilaa hain minäkin. Suljetussa tilassa on sitten hallitsemattomia elementtejä, jota päähenkilöt eivät osaa edes kuvitella. Lapsuuden mansikkapaikkoja on käytetty hyväksi, mutta ne on muokattu uudelleen”, Alasalmi kertoo.
    Sekä Alasalmi että Haahtela sanovat olevansa tarinankertojia. Molemmat painottavat, että kirjallisuudella ei tarvitse olla mitään kummempaa yhteiskunnallista sanomaa tai viestiä lukijoille.
    Tosin Alasalmen kirjaa on helppo lukea yhteiskuntakritiikkinä tai feministisenä kannanottona.
    ”En halua opettaa tai ohjata. Jos minulla olisi tässä kirjassa ollut sellainen päämäärä, olisin epäonnistunut pahasti. Toivoisin esimerkiksi oikeasti, että ihmisten ei olisi pakko muuttaa kaupunkiin. Tämän kirjan perusteella he eivät jätä muuttamatta”, Alasalmi muistuttaa ja lisää, että jos joku löytää tekstistä jotain yhteiskunnallista, se on hänen oma asiansa.
    ”Yhteiskunta on tausta, aikakausi, joka vaikuttaa ihmisiin. Romaanini sijoittuu 70-luvulle, jolloin perheen rakenne muuttui. En kuitenkaan ole lähtenyt kirjoittamaan mikään yhteiskunnallinen sanoma mielessäni”, Haahtela toteaa.

Viihdettä kirjallisuus ei kuitenkaan Alasalmen mukaan ole.
    ”Viihteessä on omat lakinsa. Loppuvaikutelman täytyy olla tietynlainen ja lukijaa pitää viihdyttää, ilman että hän joutuu liikaa ajattelemaan. Ero on siinä, että taide haluaa saada lukijat ajattelemaan asioita uudelta kannalta, ehkä vähän pois tolaltaan”, Alasalmi pohtii. Häntä ärsyttää viihteessä kepeys.
    Haahtela on viihteellisyydestä eri mieltä. Hänestä keveys ja koskettavuus eivät sulje toisiaan pois. Kirjallisuus tarjoaa elämyksiä siinä missä muukin viihde. Elämysten ei tarvitse olla positiivisia; ne voivat olla surullisia tai kaihomielisiä.
    ”Heppoisiin ratkaisuihin ja onnellisen lopun vaatimukseen on vaikea myöntyä. Itse uskon onnettomaan loppuun”, Alasalmi väittää vastaan.
    Lieneekö syynä Alasalmen usko onnettomaan loppuun, hänet on luokiteltu usein niin sanottuun pahan koulukuntaan.*
    ”Jos sinä olet pahan koulukunnassa, minä kuulun romantiikan koulukuntaan**”, Haahtela vitsailee.
    Kumpaakaan kirjailijaa ei lokerointi innosta.
    ”Se on nyky-yhteiskunnan kiirettä, että haluaa kaiken lokeroida. Pitäisi olla enemmän aikaa tallustella kirjastossa ja sattumanvaraisesti poimia kirjoja. Niin minä olen ainakin löytänyt parhaat kirjani”, Haahtela valittelee. ”Olen huomannut, että ensimmäistä kirjaani Kaksi kertaa kadonnut oli vaikea asettaa mihinkään lokeroon. Moni kriitikko yritti sitä turhaan ja väkisin.”
    ”Onneksi minua ei enää pidetä 22-vuotiaana rankkana esikoiskirjailijana”, Alasalmi huokaa. Metsäläiset on Alasalmen seitsemäs teos, Naiset katsovat vastavaloon Haahtelan toinen.

Alasalmi muistuttaa, että kirjallisuuden arviointi on kirjallisuustieteilijöiden työ, ei kirjailijoiden.
     Ehkä siksi kumpikaan ei oikein innostu keskustelusta suomalaisen kirjallisuuden tilasta tai ylipäänsä kirjallisuuden tilasta.
    Haahtela tunnustaa, ettei lue suomalaisia nykykirjailijoita lainkaan ja Alasalmi kertoo hieman nolona lukevansa tuttujen kirjailijoiden teoksia. Ja niitä mitä saa kustantajalta ilmaiseksi.
    Mikä tällä hetkellä sitten on kiinnostavaa romaanitaiteessa?
    ”Ehkä se mihin se on menossa. Romaanin rakenne on rikottu, eikä ole pakkoa kirjoittaa paksuja kirjoja”, Alasalmi miettii ja Haahtela jatkaa. ”Kirjallisuus menee koko ajan populaarimpaan suuntaan. Ihmisten laiskuus – kirjailijoidenkin – määrittää myös kirjojen paksuuden. Uskon silti, että suurille tarinoille ja eepoksille on edelleen sijansa”, hän sanoo.

Vaikka kumpikaan kirjailija ei ole kirjaansa tietoisesti yhteiskunnallista sanomaa ujuttanut, silti he sanovat olevansa valmiita julkiseen keskusteluun.
    ”Mä voisin ihan hyvin puhua yhteiskuntakritiikistä haastattelussa, vaikken käsittele sellaisia aiheita kirjoissa. Kyllä niitä asioita voi kirjailijoilta kysyä. Meitähän pidetään ihmisinä, joilla saattaa olla ajatuksia maailman menosta”, Haahtela sanoo.
     Haahtelan mukaan esimerkiksi Ranskassa kirjailija on enemmän intellektuelli, jota kuunnellaan. Mutta jos Suomessa kirjailija ilmoittaisi julkisesti haluavansa sanoa jostain jotain, sitä ihmeteltäisiin, että mikä toikin luulee tuossa olevansa. Suomessa voisi olla enemmän keskustelua.
    ”Se keskustelu voitaisiin käydä lehtien palstoilla, että voisi kirjoittaa, eikä tarvitsisi puhua”, Alasalmi innostuu.
    ”Suomalaisten sanomalehtien rakenne on enemmän uutisoiva kuin keskusteleva, jos vertaa esimerkiksi Keski-Euroopan lehtiin. Niissä on enemmän tekstiä, täällä käytetään värikuvia”, Haahtela vertaa.

Mutta mihin keskusteluun nämä kirjailijat osallistuisivat?
    ”Kai naisen asema on ainoa aihe, joka on kirvoittanut kirjoittamaan mielipidepalstalle”, Alasalmi miettii. ”Toisaalta kaiken minkä on pystynyt sanomaan, on kirjoittanut jo sinne kirjaan. Kirjoittelu menee helposti oman kirjan lainaamiseksi.”
     ”Mutta kyllä tämä ahneuden aikakausi on se, mistä tekisi mieli puhua. Tuntuu vaan niin turhalta lyödä päätä seinään minkään asian takia. Kirjailijat on aika marginaalissa, jos vertaa esimerkiksi 1980-lukuun. Asiat voi muuttua silti aika nopeasti, kun tulee taas lamakausia ja kysytään, miksi näin kävi”, Alasalmi sanoo.
    ”Mulla ois ehdottomasti tää teknologian aiheuttama pahoinvointi ja turhuus”, Haahtela sanoo. ”Kirjassani taustalla on perheen rakenteen muuttuminen. Ihmiset eivät enää puhu toisilleen kasvotusten, vaan perheet ovat hajanaisia. Vanhemmat ovat lastensa kavereita, eikä vanhempia, niin kuin heidän pitäisi olla.”
    ”Ihmisiltä viedään rahat pois sillä, että he tekevät tavallisia asioita. Esimerkiksi puhelimessa puhumisesta maksetaan isoja summia. Miksi ei voi puhua kasvotusten, kysyä muuten vaan miten menee?”
    ”Sen huomaa junassakin. Enää ihmiset eivät puhu toisilleen. Ei tule spontaaneja, mielenkiintoisia keskusteluja, joita voisi kuunnella salaa. Kaikkien kännykät soi vuorollaan”, Alasalmi kuvailee.
    ”Kaupungistuminen muutenkin taitaa meillä molemmilla olla taka-ajatuksena kirjoissa”, Haahtela ehdottaa. ”Että maalla on mukavampaa kuin kaupungissa. Että olisi sellainen paluu yksinkertaisuuteen. Ihmiset esimerkiksi näkisivät työnsä tulokset. Kun ihminen ei näe, mitä saa aikaan ja häneltä puuttuu tarpeellisuuden kokemus, se johtaa sellaiseen roskamasennukseen”, Haahtela sanoo.
    ”Ja sitten harrastetaan kovasti urheilua, että pysyisi kroppa kunnossa, kun ei muuten liiku tarpeeksi työssään”, Alasalmi tukee.
    ”Vaikka voisi kävellä joskus töihinkin”, Haahtela nyökkää.

Päivi Alasalmi: Metsäläiset. Gummerus, 154 mk.
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon. Otava 152 mk.

Heikki Valkama
Kuva: tTiina Karjalainen