15. joulukuuta 2000
Teksti:

Jouluna on lattialla kuusi, pöydällä kinkku ja mieli mietteistä hetken tyhjä. Ja mitä vielä?
    Joululla on sanoma, joka pysyy samana joulusta jouluun ja joka halutaan kuulla aina uudestaan, ymmärrettiin siitä mitään tai ei. Sanojenkin on oltava samoja, sillä tutut sanat hyväilevät ihmistä syvältä ja liittävät hänet ihmisten ketjuun, joka tulee hämäristä ajoista ja jatkuu tulevaisuuteen, jossa myös on hämärää.
    Mutta sanojen merkitys muuttuu. Sellaiset sanat kuin kapalo, seimi ja Jumala eivät nykyisin oikein mahdu joulupöytään, paitsi siellä täällä, kuten uskovaisten virallisen vähemmistön keskuudessa, jolla on yksinoikeus nukahtaa suurten sanojen viileään varjoon. Suurimmassa osassa ihmisiä sellaisten sanojen kuuleminen nostaa joulunakin mieleen epäuskoa, epämääräistä häpeää ja ajatuksen, eikö todellakin voitaisi jo käydä kinkun kimppuun.
    Kun siis on niin, että elävä Jumala ei enää mahdu omaan nimeensä, on syytä tehdä niin kuin kunniallisissa lehdissä jo monen vuosikymmenen ajan on tehty. On hänen nimeään lausumatta kerrottava jotakin kokonaan muuta ja toivottava, että ikuinen valo loistaisi arkisten sanojen raoista kirkkaammin kuin suurista sanoista, jotka pimentävät taivaan ja tukkivat korvat.
     Tämä on seuraavan tarinan tarkoitus. Se kertoo eräästä kuluneen syksyn tapahtumasta, joka sattui jo silloin, kun joulusta ei tiedetty vielä mitään.

II

Olin tyttöystäväni kanssa vieraan maan pääkaupungissa, joka on hyvin suuri ja jossa raitiovaunut kulkevat nopeasti leveitä ja loivasti kääntyviä bulevardeja pitkin. Bulevardien penkeillä istuu vuoroin pulleita porvareita, vuoroin kurjia kulkijoita ja kaiken maailman muuta väkeä.
    Pulleita porvareita olimme mekin, kun kävelimme taskut täynnä rahaa kohti ostoskeskusta tyydyttämään pientä ostamisen nälkää. Mutta siitä ei tällä kertaa meinannut tulla mitään, koska ohitimme penkin, jolla makasi kuollut nainen.
    Ensisilmäyksellä oli selvää, että nainen oli kuollut. Hän ei ollut sammunut kulkija, sillä ruumis oli jäykistynyt ja paikoittain tummunut. Suu oli rävähtänyt auki luonnottomaan asentoon ja alaruumiissa törrötti kouristunut lihas, mikä näytti hyvin pelottavalta. Mutta kukaan ei tietenkään jäänyt naista tarkastelemaan, vaan kaikki kiihdyttivät siinä kohtaa askeliaan ja yrittivät mennä ohi niin lujaa, etteivät ymmärtäisi koskaan nähneensä mitään.
    Kunnon kansalaisena yritin itsekin tehdä samoin, mutta tyttöystäväni ei sitä sallinut. Hän sanoi, että nainen on kuollut, niin kuin olikin, ja vaati, että soitan poliisin tai ambulanssin.
    Tilanne oli ikävä. Osasin maan kieltä auttavasti, seuralaiseni ei lainkaan. Jos aioimme tehdä asialle jotain, minun olisi soitettava. Mutta sisälläni velloi nimetön inho, joka ei halunnut tietää mitään kouristuksista, tummuneesta ihosta tai kuolemasta. Tietenkään en halunnut tietää mitään edes siitä huomattavasti vähäisemmästä epävarmuudesta, joka syntyy, kun joutuu selvittämään heikolla kielitaidolla tärkeää asiaa vieraan maan viranomaiselle.
    Sisälläni velloi sama inho, joka pani ohikulkijat vaistomaisesti kiihdyttämään askeliaan kuolleen kohdalla rypistyäkseen takaisin sielun likakuiluun, kun oltiin jo turvallisen etäisyyden päässä. Se herätteli nimetöntä avuttomuutta ja pelkoa ja se nosti iholle hikeä ja punaa. Koko maailmassa ei todellakaan voisi olla mitään vastenmielisempää, kuin selittää ratisevan langan toisessa päässä kynsiä viilaavalle, ynseälle keskusneidille lattealla aksentillani, että penkillä makaa kuollut nainen.
    Olimme jo sadan metrin päässä naisesta, kun pahaksi onneksi kadulla seisoi puhelinkoppi, jonka seinälle oli selkeästi merkitty ambulanssin ja poliisin numerot ja ilmoitettu kaikilla eurooppalaisilla sivistyskielillä, että näihin numeroihin voi soittaa ilman kolikkoakin. Ketään muuta ei näkynyt. Tyttöni katsoi minua ja katseesta näki, että hän pohti itsekseen, olenko mies vai hiiri.
    Kun mikään ei auttanut, nostin ahdistuneena luurin. Näppäilin numeron ja kuuntelin typerää nauhoitetta, joka ilmoitti, että kaikki palvelupisteet ovat nyt varattuja, sekä oman sydämeni yhtä typerää tykytystä.
    Kuuntelin hetken, eikä mitään tapahtunut. Sitten laskin helpottuneena luurin.
     Eivät vastaa. Mennään pois.
     Joku muu saa soittaa. En ole Jeesus.
     Mennään ostamaan.

III

Suuren ostoskeskuksen edessä hälisi valtava lauma iloisia ostajia, ahdistuneita ostajia, ulkomaalaisia ostajia. Värivalot vilkkuivat, raitiovaunut kääntyivät ja megafoni kailotti, että valikoima on runsas. Mutta meitä ei enää huvittanut ostaa. Olimme juuri nähneet kuolleen ihmisen ja jättäneet täyttämättä vaatimuksen, jonka alkuperä oli epäselvä mutta sisältö selkeä.
    Mieleen tuli eräs outo sana.
    Synti. Juuri sen olin tehnyt, kun olin jättänyt soittamatta. Olin itsekkäästi halunnut välttää hetken epämiellyttävää oloa – se oli synti – ja saanut palkakseni helvetin, sillä tuo epämiellyttävä ja nimetön olo oli nyt tarttunut tiukasti koko ruumiiseen, eikä sitä voinut enää mitenkään ravistaa pois.
    Ostosten tekemisessä välttämätön kepeä mieliala, joka seuraa matkailijaa uskollisesti kuin aurinko, oli kadonnut. Sen tilalla oli ontto mielikuva kouristuneesta lihaksesta, joka edusti kaikkea sitä, mistä en halunnut tietää mitään, ja joka kuitenkin velloi korvien välissä yltyvällä voimalla.
    Ymmärsimme pian molemmat, että mistään ei enää koskaan tulisi mitään, ellemme palaisi takaisin penkin ja naisen, kouristuneen lihaksen ja mustuneen ihon, auki rävähtäneen suun ja ulosteiden hajun luo. Jotain pitäisi tehdä, vaikka myöhässä, mutta kumminkin, että olisimme edes yrittäneet ja siten lunastaneet oikeuden olla olemassa.
    Palasimme penkin luo metrolla. Koko matkan toivoimme hiljaa, että joku muu olisi jo tehnyt sen, mikä meiltä oli epäonnistunut, ja sanonut puhelimeen nuo pari sanaa, jotka tuovat mieleen oman kuolevaisuuden, haavoittuvuuden ja heikkouden. Toivoimme, että sanat olisivat panneet liikkeelle viranomaisten luotettavan maailman, joka on kaikissa maissa suhteellisen samanlainen vailla yksityisen ihmisen epävarmuutta ja oikullisuutta. Toivoimme, että ruumis olisi viety pois ja että meidän ei tarvitsisi tehdä muuta kuin nähdä tyhjä penkki, antaa itsellemme anteeksi ja jatkaa elämäämme siitä kohtaa, mihin kuoleman kosketus sen pysäytti.
     Korkeintaan odotimme näkevämme poliisin, ambulanssin tai ruumisauton.
    Mutta me näimme jotakin ihan muuta, kun nousimme metron portaat pieneen lippuhalliin, jonka kulmasta saattoi juuri ja juuri nähdä kaukana kadun toisella puolella olevan penkin ja siinä makaavan kuolleen.
    Kuollut siellä oli juuri nousemassa istumaan. Siinä se heilutti kättä kännisesti. Sitten se punnersi itsensä pystyyn. Ja nyt meillä oli vuorostamme suu rävähtänyt auki jäykkään asentoon, kun kuollut hoiperteli humalaisesti näkökentän rajalla sijainneelta penkiltä metroaseman ja neniemme editse. Hän vaappui kuin suuri, lentokyvytön lintu ja katosi kaupungin vilinään.
    Mitä eivät omat silmämme olleet tunnistaneet eläväksi, oli ollut valekuollut kuin koteloitunut perhonen. Me olisimme tyytyneet inhimilliseen epävarmuuteen: tyhjään penkkiin ja tietoon, että edes yritimme jotain. Mutta olikin olemassa suurempi suunnitelma ja tahtomattamme meistä tuli käsittämättömän ylösnousemuksen todistajia.
    Sinä päivänä oli hauska tehdä ostoksia ja olla illalla iloisessa hiprakassa.
     IVSeimen juureen on monta tietä kumartamaan.
    Kun maailmasta on huolella kuurattu pois sana Jumala, kun psykologit ja lääkkeet ovat tehneet Pyhästä Hengestä nöyrää poikaa ja kun Raamattu on kirjaviisauden koko painolla selitetty pelkäksi kirjaksi, jää jouluevankeliumin taivaalle yhä vielä joukko enkeleitä, joilla on asiaa paimenille ja maailmalle.
    Älkää peljätkö, ne sanovat. Ja siitä sanomasta ei enää tarvitse poistaa yhtään sanaa, sillä se on kokonaan ymmärrettävä. Riittää, että poistamme yhden j-kirjaimen, ja alkaa tuntua siltä kuin uskollinen ystävä puhuisi meille ja pyytäisi meitä hylkäämään huolemme, jotka ovat vain turhan tai välttämättömän pelkoa.
    Ystävä tuntuu sanovan: ”Muista huolien ja pelkojen sijaan sitä, miten kaunista on, kun maassa on jouluna lunta.”

Kuva: Jussi S Karjalainen