15. joulukuuta 2000
Teksti:

lllalla on juhlittu Suomen 83. itsenäisyyspäivää. Riihimäkeläinen Hannu Nurmio on ottanut muutaman glögin ja oluen ja katsonut vaimon kanssa syrjäsilmällä linnan juhlia, koska ne ovat ”kansaa yhdistävä juttu”.
    Seuraavana päivänä Helsingissä ravintolaan astuva Tuomari Nurmio on itsenäisyyspäivää sivusta seuranneelle Hannulle varmasti sukua. Tuomari on edelleen kuin laulujensa takaa-ajetut henkipatot, edelleen viisikymppinen ja edelleen hovin ulkopuolella, kun hän harppoo lippahattu päässään etäisimpään nurkkapöytään.
    Viisikymppisen Nurmion kuuluisi maan tavan mukaisesti olla maitohapoille hyytynyt iskelmäinstituutio, kuten samaa ikäpolvea edustava Juice Leskinen, joka totesi haastattelussa viisikymppisen viihdetaiteilijan ”olevan kuollut, jos ei ole instituutio”.
    Mutta Nurmio välttelee kuulumista samaan kuolleiden seurueeseen Juicen, lateksiin pakatun Ison D:n ja Mestareiden kanssa. ”Kun mä katsoin niitä Juice-kekkereitä Tampere-talossa, niin se tuntui aika vastenmieliseltä vaihtoehdolta. Siinä se istui kuin Ruuneperi”, Nurmio sanoo.
    Kyllä, myönnän Nurmiolle, se tuntui kiusalliselta. ”Silloin mulle valkeni, että me soitetaan Tavastialla oman bändin oma keikka, ettei ote pääse lipeämään”, Nurmio kertoo.
    Tuomarin 50-vuotisjuhlakeikalla marraskuussa savusikin lateksihöyryjen sijaan preerian leirituli ja aserasva, kun mustaan tapetoitu Nurmio-hahmo räyhäsi lavalla eleettömästi. ”Se tyyppi on sellainen outfit, vähän ankarampaa lajia. Ja laki on otettu omiin käsiin”, oikeustieteen kandidaatti Nurmio myöntää.

Tuomari nurmion levyt ovat harvemmin myyneet ihan mahdottomia määriä. Mies ja kitara -pohjalta työstetty Luuta ja Nahkaa myi 1990-luvun puolivälissä kuitenkin niin nihkeästi, että Nurmio alkoi suunnitella levyään 1999 myyntimielessä.
    ”Mä pidin optiota auki, että se saattais mennä kaupaksi, mutta se oli lopullinen varmistus mun ajatuksille, että on virhe laimentaa substanssia myynnin edistämiseksi”, Nurmio toteaa.
    ”Tajusin, että mitä helvettiä, en mä sillä rikastu, jos se myisikin vähän enemmän, ja se hyöty alkoi vaikuttaa naurettavalta, jos alkaisi vähänkään laskelmoida.”
    Monia kokoonpanoja kokeillut Nurmio on karsinut tuekseen kaksijäsenisen soittoryhmän. Vuosien kuluessa ”ankarissa olosuhteissa” on baritonikitraan seuloutunut Tommi Viksten ja rumpuihin Markku Hillilä.
    ”Tommilla on bändissä organisatorinen rooli, mutta mä määrittelen soitollani aika paljon, miltä se juttu kuulostaa, ja mulla on selkeä näkemys siitä, miltä sen tulee kuulostaa”, Nurmio sanoo.
    Nurmion kuva ei ole aina ollut kirkas. ”Jos mä en ole ytimessä, niin se juttu lähtee johonkin suuntaan, enkä mä lähde siitä pakittamaan. Sitten mennään siihen suuntaan, ja sitten siinä on niitä haitareita ja puhaltimia.”
    Suunnilleen tällä metodilla syntyi vuonna 1982 Nurmion komea Punainen planeetta -levy. ”Perille on monta tietä, ja eksyksiin vielä enemmän”, Tuomari pohtii.

Nykyään kaikkialla Tuomari Nurmioksi tunnistettava hahmo syntyi joskus 1970-luvun alkupuolella, reilut kaksikymmentä vuotta Hannu Nurmion jälkeen. Miehet tunnistavat omia piirteitään toisissaan.
    Hannu opiskeli Helsingin yliopistossa lakia ja sauhusi Akateemisessa Sosialistiseurassa sen verran aktivismia, mikä hänelle kuului. ”Olinhan mä aktiivi, mutta en mikään poliittinen linjanvetäjä”, Nurmio muistelee.
    Yksisilmäistä systeemiä kritisoineiden yksisilmäisten illuusioiden romahtaminen alkoi ennen pitkää hengittää Nurmion niskaan, ja mies oli pistettä vaille valmis lopettamaan paitsi poliittisen sauhuamisen, myös opintonsa oikeustieteellisessä.
    ”Puuttui kuitenkin niin vähän opintoja, että mä olisin vetänyt vessasta alas kaiken sen, jos en olisi puoliväkisin hoitanut sitä loppuun”, hän sanoo.
    Nurmio jatkoi opintoja ja pyöräytti kesällä 1981 Lasten mehuhetki -levyn, jolla hän julisti jo henkiset hyvästit kotimaalle. Oikeustieteen kandidaatin paperit hän runttasi vuonna 1983. ”Tuli sen verran angstinen olo, että olisi aiheuttanut enemmän vitutusta, jos olisin lopettanut opinnot kesken”, Nurmio selittää.
    Vain se oli selvää, ettei Tuomarista ollut juristiksi. Se oli valjennut miehelle itselleen jo hyvissä ajoin ennen valmistumista. Lainoppinut Nurmiosta tuli epäsosiaalinen muusikko. ”Jonkinlainen sosiaalisempi ajattelu voisi ihan mielellään tulla pikkuhiljaa kyseeseen”, Nurmio myöntää.
    Aivan harakoille opinnot eivät kuitenkaan ole menneet. ”Yliopistossa tuli yleiskiinnostus moniin asioihin”, Nurmio sanoo. Tässä hengessä hän on sittemmin kirjoittanut runokirjan Karvainen sielu, hakannut vapaa-ajallaan autonpeltejä lommoille ja maalannut niihin ensimmäisen taidenäyttelynsä.

Nurmio uskoo olevansa bändinsä Korkeimman Oikeuden kanssa lähellä sitä soundia, jonka varassa hän haluaa edetä. Aina ei miehellä ole ollut yhtä varma olo omista tekemisistään. Kun 1990-luvun alussa hiessä kylpenyt Nurmion Karaokekuningas-hahmo ei innostanut sen enempää Nurmiota itseään kuin iskelmäkansaakaan, iskelmäkansa sai jäädä pois kelkasta.
    ”Se oli aika uhkarohkea projekti. Siinä oli hyvä mahdollisuus ryssiä se homma ja mokata evergreenit. Sekään ei ole hyvä homma”, Nurmio toteaa.
     Roolihahmojensa, kuten Hullun Puutarhurin, Judge Barnhillin ja Karaokekuninkaan ”harharetkille” mies on lähtenyt pahimmillaan silkasta kateudesta. Vanhoja iskelmähittejä suoltanut Karaokekuningas halusi oman siivunsa helposta elämästä.
    ”Mä olin vittuuntunut, kun iskelmälaulajilla oli niin helppoa. Niille duunataan biisit valmiiksi, ja ne vetää studiossa sen yhden raidan nauhalle”, Nurmio sanoo.
    Nyt on toisin. Nyt ei vituta: Nurmio elättää itsensä levy-, keikka- ja apurahatuloilla, eikä hän joudu huolehtimaan Korkeimman Oikeuden lisäksi J. Karjalaisen bändissä soittavan Vikstenin ja gastroskopian erikoislääkäri, tohtori Hillilän jokapäiväisestä leivästä.
    ”Joskus on ollut stressaavaa, kun bändikaverit ovat olleet persaukisia ja on pitänyt tahkota keikoilla rahaa”, Nurmio sanoo. Tuomari tuntee jäävänsä jumiin, jos allakkaan kertyy ylimääräisiä keikkoja, jotka pitää ”vaan skarpata läpi”.
    Tammikuussa Korkein Oikeus ryhtyy työstämään uutta levyä, jonka biiseistä noin puolet on valmiina. Ryhmän soundi alkoi hioutua, kun Nurmio keksi tarjota Vikstenille baritonikitaraa ja pitää itsellään vanhan kitaransa, jota hän oli jo myymässä pois.
    ”Yritän tiettyä temaattista lähtökohtaa levylle, mutta en halua puhua siitä, ettei se ala tukahduttaa toimintaa. Mä en kuitenkaan tilaa itseltäni minkäänlaista valmista pakettia, vaan olen aina utelias myös näkemään, mihin suuntaan se kääntyy”, Nurmio sanoo.
    Vaikka Viksten ja Hillilä ovatkin Nurmion mukaan taustasoittajien sijaan tasa-arvoisia solisteja, jokaisen soiton osan täytyy nivoutua saumattomasti toisiin osiin. Mutta Nurmio ei välttele arpea ja rupea. ”Se kimppasoitto pitää saada aavistuksenomaiseksi, ja se on nastaa, jos saa ne aavistuslähdöt levylle, eikä se ole sitä samaa rumpukoneen nakutusta.”
    Arpinen Tuomari ei kuljekaan suorinta tietä maaliin, vaan koukkaa takapihojen kautta ja napsii ideoita kuin eineksiä pakastimesta. ”Sitähän ei tiedä, mitä mutkia tulee matkaan”, Nurmio vihjaa ja kulauttaa pohjaoluet kurkkuun.
    Kello on varttia vaille, kun pysäytän nauhurin. Pikajuna kotiin lähtee tasalta. Nurmio imaisee tupakan hikeen ja nousee pöydästä. Ravintolan vuoropäällikkö katsoo Tuomari Nurmiota ja sanoo ”kiitos ja näkemiin”.
    Riihimäkeläinen Hannu Nurmio vetää lippalakin päähän ja alkaa harppoa kohti rautatieasemaa.

Tommi Nieminen
Kuva: Kari Soinio