03. marraskuuta 2000
Teksti:

Globalisaatio-sanaan kyllästyneiden kannattaisi viettää hetki Tapani Hietaniemen seurassa. Sivilisaatiohistorian dosentti sanoo olevansa mielettömän innostunut koko g-buumista.
    ”Globalisaatiokeskustelu on parasta, mitä yhteiskuntatieteille on tapahtunut pitkään aikaan. Yhteiskuntatieteet olivat eriytyneet kauaksi toisistaan, mutta nyt ne pakotetaan tieteiden väliseen keskusteluun ja myös poliittisuuteen.”
    Hietaniemen mukaan ”globalisaatio on nyt muotitermi vähän samaan tapaan kuin postmoderni oli 80-luvulla tai kapitalismi 70-luvulla”. Erona entiseen yhteiskuntatietelijöiden on nyt pakko puhua asioista, jotka voidaan määritellä selkeästi. Esimerkkeinä Hietaniemi mainitsee ihmisoikeudet, Kansainvälisen valuuttarahaston, ympäristönormit ja niin sanotun Tobinin veron.
    G:hen Hietaniemellä on sekä akateeminen että poliittinen suhde. Hän tutkii globalisaatiota osana sivilisaatiohistoriaa Helsingin yliopistossa. Lisäksi hän on suomentanut Ulrich Beckin perusteoksen Mitä globalisaatio on?: virhekäsityksiä ja poliittisia vastauksia (1999) ja luennoinut aiheesta eri oppilaitoksissa.
    Globaalia politiikkaa Hietaniemi tekee Vihreän Liiton kansainvälisessä työryhmässä, jonka varapuheenjohtajana hän kirjoitti ensimmäiset versiot kannanotoista Tsetshenian sotaan ja Itävalta-boikottiin. Hän kuuluu myös Euroopan Vihreiden federaation valtuuskuntaan.
    Vihreän liikkeen vahvuudeksi Hietaniemi nimeää sen maailmanlaajuisesti postmaterialistisen ajattelun, joka katsoo kauemmas tulevaisuuteen. Mikään muu vakavasti otettava poliittinen liike ei tee samoin, hän arvioi. Myös omassa työssään Hietaniemi tavoittelee aikaa kestäviä tuloksia.
    ”Kyllä minulle on tärkeää, mitä minusta ja kavereista ajatellaan sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua. Pyrin toimimaan niin, että vielä monen sadan vuoden kuluttua teksteistä ajatellaan, että nuo yrittivät hahmottaa keskeisiä voimia, vaikkeivät voineetkaan nähdä kaikkea.”

Hietaniemi kirjoitti hiljattain yhdessä Risto Heiskalan kanssa verkkolehti Viridiksessä ohjelmalliseen sävyyn vihreästä globalisaatiopolitiikasta. Kirjoituksesta ei juurikaan löydy sellaisia vasemmiston suosimia ajatuksia kuin että globalisaatio on kapitalismin riemuvoitto tai että suuryritykset pitävät nyt yksinvaltaa. Yrittääkö vihreä älymystö vaieta globalisaation tästä puolesta?
    ”Totta kai on keskeinen asia, että kansainväliseen talouteen on annettava poliittinen vastaus. On ongelma, että suuryhtiöt voivat tuottaa siellä, missä palkat ja ekologiset standardit ovat alimmat ja maksaa verot siellä, missä ne ovat alhaisimmat. Ei ainakaan minun vihreä ymmärrykseni yhteiskunnasta eroa tässä vasemmistosta. Perinteinen vasemmisto – en puhu nyt uusvasemmmistosta – ei kuitenkaan näe eroja pääoman eri ryhmien välillä”, Hietaniemi vastaa.
    ”Hirveän suuri osa pääomasta on kiinnostunut globaalien ongelmien ratkaisusta: on olemassa maineestaan tarkkoja yrityksiä ja sitten esimerkiksi öljy-yhtiöt huomaavat, että on pakko sijoittaa uusiutuviin energialähteisiin. Tämä luo mahdollisuuksia vihreälle politiikalle.”
    Työtä ja pääomaa on kahta lajia: kaukokatseista ja lyhytnäköistä, Hietaniemi sanoo ja jatkaa: ”Vihreät ovat kaukokatseisen työn ja pääoman puolesta lyhytnäköistä työtä ja pääomaa vastaan.”
     Nykyisen globalisaation erottaa edeltäjistään globaalin hallinnon syveneminen. ”Joskus kritisoidaan globalisaatioteorioita sanomalla, että esimerkiksi kaupan vapauden aikakaudella 1870-1920-luvuilla oli ihan samanlaisia ilmiöitä. Se on tietysti tottakin, mutta ero on siinä, että nykyään muutosta voidaan hallita ihan toisella tavalla kuin ennen”, Hietaniemi kertoo
    Rion ympäristökokous, Shell-boikotti ja freonikielto kertovat ympäristökysymysten läpimurrosta 1990-luvulla maailmanpolitiikkaan, minkä historioitsijat panevat varmasti merkille tulevaisuudessa.
    Myös eurooppalainen Natura-ohjelma ”on täysin maailmanhistoriallinen seikka. Valtiot päättävät yhdessä, mitkä ovat korvaamattomia luonnonarvoja ja yhdessä keräävät varat niiden ylläpitämiseksi”, Hietaniemi arvioi.

Sivilisaatiohistorian Hietaniemi määrittelee suurten historiallisten linjojen vetämiseksi ja rakenneperiaatteiden luomiseksi. Samalla etsitään ihmisen toiminnan mahdollisuuksien rajoja tutkimalla maailmanhistorian sille asettamia ehtoja.
    Väitöskirjassaan Max Weber ja Euroopan erityistie (1998) Hietaniemi pohtii Weberin tekstien avulla, miksi juuri uuden ajan Euroopasta tuli kapitalismin ja vaurauden keskus, vaikka samoja lähtökohtia oli myös Intiassa, Japanissa ja Kiinassa.
    ”Max Weberin kysymys ’Mikä on modernin kapitalismin historiallinen paikka ja mikä ihmisen kohtalo sen osana?’ on edelleen kaikkein suurin kysymys”, Hietaniemi sanoo.
    Toinen tieteellinen innoittaja on sivilisaatiohistorioitsija Norbert Elias, jonka klassikko Über den Prozess der Zivilization (1939/69) teki Hietaniemeen opiskeluaikoina suuren vaikutuksen. ”Sen idea oli, että on syntymässä yhä enemmän laajenevia verkostoja, jotka luovat mahdollisuudet kansojen rauhanomaiseen kehitykseen. Se vaikutti kovasti.”
    Elettiin vuotta 1979. Hietaniemi oli ollut Koijärvellä ja etsi omaa maailmankatsomustaan. ”Koijärven jälkeen syntyi leirejä, joilla kävin puhumassa sivilisaatiosta ja Eliasin teorioista.”

Vihreistä Hietaniemi innostui lopullisesti stipendiaattina Saksassa 1989. Erityisen sytyttävä hahmo oli Frankfurtissa vaikuttanut Joschka Fischer, Saksan nykyinen ulkoministeri, jonka kirjoja Hietaniemi on esitellyt Viridis-verkkolehdessä ja Helsingin Sanomissa.
    Tärkeä hahmo oli myös DDR:n toisinajattelija, Saksan Vihreitä perustamassa ollut Rudolf Bahro. ”Kirjassaan Vaihtoehto Bahro kuvaa itseään radikaalina ja kysyy ensimmäisillä sivulla, mitä me halusimme tehdä. Hän vastaa: ’Me halusimme luoda uuden sivilisaation.’ Tämä teki vaikutuksen.”
     Suomessa Hietaniemelle läheinen poliitikko on Osmo Soininvaara, jonka eduskunta-avustajana hän on työskennellyt. Soininvaaran putoaminen eduskunnasta 1991 tuntui niin suurelta vääryydeltä, että Hietaniemi päätti liittyä hänen tukiryhmäänsä.
     Toimiessaan Soininvaaran avustajana Hietaniemi kertoo yllättyneensä siitä, miten vaativa korkeakoulu eduskunta on. Se tuottaa paljon tietoa ja käyttää hyväkseen huippuasiantuntijoita.
    ”Kovapäisinkin kansanedustaja oppii jotain neljässä vuodessa. Ja jos on pitänyt korvat auki valiokunnassa, niin voi esiintyä omassa vaalipiirissään jo asiantuntijana.”

Sekä yliopistolla että Vihreässä Liitossa toimiminen on ollut Hietaniemen mukaan todella hedelmällistä. Politiikka ei tyhmistä vaan yliopisto, hän heittää.
    ”Yliopistolla tulee helposti itsetyytyväiseksi. Suuri osa tekee omia opinnäytteitään ja erikoistuu juuri siihen tiettyyn alueeseen ja välttelee kosketuskohtia muihin aloihin. Sen näkee akateemisessa kuppilakeskustelussa, siinä miten oppineet eivät osaa keskustella toisten alojen edustajien kanssa ja keskustelu siirtyy siihen, mikä on yhteistä – tietotekniikkaan ja tiedeapurahojen jakoon.”
    Sen sijaan politiikassa on Hietaniemen mielestä pakko oppia uutta itselleen vierailta elämänalueilta. Juridiikka, energia- ja sosiaalipolitiikka olivat aloja, joissa Hietaniemi kertoo joutuneensa koko ajan nöyrästi kuuntelemaan muita asiantuntijoita ja oppimaan lisää.
    ”Lukeneisto ei tule mukaan politiikkaan, koska se pelkää paljastavansa, ettei se olekaan niin suvereeni kaikissa asioissa. Tämä pelko kannattaa kyllä voittaa. Se on sekä persoonallisuuden kasvun että oppimisen edellytys. Tekee hirveän hyvää olla tietämätön ja oppia jostain.”

Kyösti Niemelä
Kuva: Annika Rauhala