”Aurinko on elänyt tänä vuonna poikkeuksellisen kiivaasti. Sen pinnalla tapahtuvia ydinreaktioita, niin sanottuja auringonräjähdyksiä, on ollut enemmän kuin vuosiin”, kertoo taiteilija Nanna Susi.
Liekö tämä syynä siihen, että Suden uusissa töissä auringon kirkkaat värit on levitetty maalaus maalaukselta paksummin ja rohkeammin. ”Kaikki uudet työt ovat joko auringonlaskuja tai -nousuja. Auringon valo ja aurinko kiinnostivat mua kesän aikana maalatessani”, Susi kertoo.
Maalausten aurinkomaista säkenöintiä on myös Sudessa itsessään. Hänellä on intensiivinen katse, ja hän puhuu eloisasti ja paljon. Mitään turhantärkeää intellektuellia tai surusilmäistä nälkätaiteilijaa hänestä ei saa tekemälläkään.
Suden olemus pursuaa iloa ja pidäkkeettömyyttä. ”Tunteita pitää suvaita. Mä en itse halua padota mun energiaa, enkä suhtautua varautuneesti ihmisiin ympärilläni.”
Inspiroivien auringonräjähdysten lisäksi kulunut vuosi on merkinnyt Nanna Sudelle, 33, läpimurtoa Suomen taide-elämässä. Hänet valittiin marraskuussa 1999 vuoden 2000 nuoreksi taiteilijaksi. Raati halusi korostaa päättyneen vuosituhannen kunniaksi maalauksellisuutta. Vahvalla ja omintakeisella tyylillä maalaava Susi oli yksimielinen valinta.
Kunnian lisäksi Vuoden nuori taiteilija -palkinto toi Sudelle 40 000 markan apurahan ja näyttelyn Tampereen taidemuseoon, joka oli esillä keväällä. Nyt Suden töitä voi ihailla Helsingissä galleria Kari Kenetissä. Näytteillä on Suden kesän ja syksyn aikana Roomassa maalaamia töitä, jotka noudattavat johdonmukaisesti Suden uusimpien teoksien lapsenomaisen romanttista ja värikästä linjaa.
Monet kuvataidekriitikot, kuten Helsingin Sanomain Leena Honkavaara, pitävät Suden töitä romanttisen maisemamaalauksen, ekspressionismin ja symbolismin uudelleentulkintoina. ”Romanttisuus liittyy Nannalla siihen, että hän maalaa maisemaa mielensisäiseksi kuvaksi niin kuin romantiikan maalarit tekivät. Mielestäni ne ovat ainutlaatuisia, omaperäisen taiteilijan töitä”, Honkavaara sanoo.
”Klassinen säännönmukaisuus puuttuu Suden töistä, mutta sitä korvaavat kuohuvat tunteet ja luolamaalareiden ilmeikkyys. Monista tyyli voi olla ärsyttävä, koska se suuntaa ohi nykytaiteen totuttujen kaavojen”, arvioi Vuoden nuori taiteilija -palkinnon valintatoimikunnan puheenjohtaja Anneli Immonen.
Suden maisemamaalauksia ei pidä ymmärtää Akseli Gallen-Kallelan tai Pekka Halosen metsikköinä tai koskina. Haavoittuneet puut ja kuivuneet meret ovat tunteiden synnyttämiä tiloja, joissa värit ja symbolit luovat oman todellisuutensa.
”Symbolit, joita mä käytän toistuvasti, niin kuin sänkymuoto tai sitten verhot, edustaa mun maalauksissa yksityistä rauhaa ja sisäistä todellisuutta. Ne on mun mielensisältöjä. Sellaisia asioita, joita en osaa adjektiiveilla ilmaista”, Susi kertoo.
Nanna susi ei osaa nimetä suuria oppi-isiä tai edes lempitaiteilijaa. Susi on siitä erikoinen taiteilija, ettei hän ole koskaan seurannut tarkasti, mitä taiteessa tapahtuu, vaan tarkkaillut enemmän omaa sisäistä elämäänsä ja ihmisiä ympärillä.
”Olen tietysti kiertänyt maailmaa ja nähnyt taidemuseoita. Katsellut, millaista taidetta missäkin tehdään. Eniten muhun on kuitenkin vaikuttaneet ihan tavalliset ihmiset. Niiden tekemiset ja niiden kanssa käydyt keskustelut.”
Nanna Susi tunnettiin pitkään yksinkertaisesta tyylistä, jota hallitsivat harmaan, mustan ja valkoisen sävyt. Nykyinen aurinkoinen kausi on hänen mielestään sulkenut ympyrän.
”Kun mä aloitin maalaamisen, maalasin hyvin värikkäitä töitä. Sitten tuli yli kymmenen vuoden harmaa kausi. Kun mä aloin tehdä kaksi vuotta sitten näyttelyä Kari Kenetin galleriaan, värit alkoi tulla mun maalauksiin.”
Oikeastaan värit purskahtivat aluksi kankaalle ikään kuin sattumalta. Ennen kahden vuoden takaista näyttelyä Susi päätti käyttää säästelemänsä vanhat värit loppuun. ”Eihän värejä saa tuhlata, mä ajattelin. Kaivoin nurkista kaikki vanhat värituubit, joita olikin paljon.”
Ensin värit olivat Sudesta huikaisevan vahvoja. Sitten niihin tottui ja nyt niitä haluaa koko ajan lisää. ”Kun ei ole pitkään aikaan maalannut kuin harmaata tuntuu ensimmäinen väriläiskä työssä ihan valtavan värikkäältä. Ensimmäisten värikkäiden töiden lopputulos oli kuin kaupunki, johon yö hiipii. Jännittävä ja kiehtova. Päätin, että tonne mä haluan mennä. Ja siellä mä olen nyt.”
Jokaisella on tietysti epätoivon hetkensä, nauravainen taiteilija myöntää. Pieni pettymys vahvisti Suden päätöstä ryhtyä taiteilijaksi.
”Aloin suhtautua tosissani kuvikseen viidennellä luokalla koulussa, kun Elina Suutela -niminen tyttö sai kympin kuviksesta ja mä vaan ysin. Sen jälkeen kohotin kuvaamataidon kymppiin. Koulussa mä en oikeastaan piitannut mistään muusta kuin kuviksesta.”
Lukion jälkeen Susi lähti kotoaan Vääksystä Oriveden opistoon ja sieltä Kankaanpään taidekouluun. Vasta Kankaanpäässä hän kuuli paikasta nimeltä Kuvataideakatemia. Puheiden mukaan siellä sai Suomen parasta opetusta, ja sinne Susi päätti pyrkiä.
”Mut hylättiin ensimmäisellä kerralla, ja silloin tuntui kuin maa olisi niellyt. Päätin, etten ikinä hae koko kouluun. Onneksi yksi opettaja kuitenkin pyysi lupaamaan, että haen toisenkin kerran. Pitkin hampain sitten menin vuoden päästä kokeisiin. Ja pääsin sisälle.”
Kuvataideakatemiassa Sutta opettanut taiteilija Leena Luostarinen muistaa, että tämä oli jo varhain tietoinen omasta tyylistään.
”Mitä sitä nyt Nannasta sanoisi sortumatta kliseisiin? Kyllä minun mielestäni Nanna on saanut viime vuosina entisestään itsevarmuutta. Tärkeintä on se, että mä olen aina iloinnut nähdessäni Nannan töitä.”
Susi itse muistelee akatemian aikoja vieläkin hyvällä. Palattuaan lokakuussa Suomeen hän kävi ensimmäiseksi moikkaamassa opiskeluaikaisia tuttuja. ”Akatemia oli kuin perhe. Oli tärkeää, että opettajat olivat aina valmiita antamaan kritiikkiä ja ohjaamaan. Päällimmäisin muisto mulla on se, että tein silloin valtavasti töitä.”
Taiteilijan ahkeruudesta kertoo kiivas näyttelytahti. Juuri avattujen Helsingin ja Lahden näyttelyiden jälkeen Suden töitä on esillä yhteisnäyttelyssä Keravan taidemuseossa ja maaliskuussa Helsingin taidehallissa.
Ulkomailla hänen töitään nähdään tänä syksynä Pariisissa Suomen kulttuuri-instituutissa. Taiteilijan kotikaupungissa Roomassa töitä on ollut näytteillä monesti. Tällä hetkellä Nanna Suden töitä voi käydä katsomassa Italiassa Latinan kaupungissa Romberg Arte Contemporanea -yhteisnäyttelyssä.
Uudet työt valmistuvat kausittain, Susi kertoo. Tavallisesti parasta työaikaa ovat päivät, mutta joskus, varsinkin kun uusi näyttely on pystyssä, työhuoneelle pitää mennä myös öisin.
”Mä olen näyttelyiden valmistuttua valtavan hermostunut. Se johtuu siitä, että inhoan keskeneräisiä juttuja. Näyttelyn jälkeen uudet kuvat on alkutekijöissään, ja mulla on sellainen tunne, että uudet jutut pitää saada johonkin kuntoon nopeasti.”
Keväisen Tampereen palkintonäyttelyn jälkeen Susi on saanut kirjeitä yleisöltä. Kirjeet kertovat Suden maalauksien koskettavan ihmisiä syvästi. Taiteilija uskoo, että henkilökohtainen ote taiteeseen tekee siitä puhuttelevaa ja ihmisläheistä.
”En halua erottaa taidetta ja elämää toisistaan. Haluan antaa elämälle ja ihmisille tilaa maalaamalla. On tärkeää, että ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa ja kommunikoivat vaikka sitten taulujen välityksellä.”
Maalatessaan Susi arvostaa perinteisiä taiteen tekniikoita. ”En ole vielä innostunut kokeilemaan videoita tai tietokonetta. Mun mielestä värin ja kankaan tarjoamat mahdollisuudet ovat loppumattomat. Jokaisessa öljyvärityössä voi sanoa jotain uutta.”
Rohkeus on sana, jota Susi käyttää usein. Maalaamisen rohkeudesta puhe siirtyy sujuvasti elämisen rohkeuteen.
”Olen utelias ihminen. Haluan nähdä, mitä ihmiset tekee muualla. Mä olen aina lähtenyt vaikka minkälaiseen rämeikköön, jos uusia näkymiä ei ole ollut edessä.”
”Rämeikköjä” on riittänyt. Vääksystä lähdön jälkeen Susi on ehtinyt kiertää Helsingin ja Sarajevon kautta Roomaan, jossa hänellä on nykyisin koti, oma studio ja miesystävä ateljeekriitikkona.
”Vaikka tykkään Helsingistä hirveästi, tajuan Roomassa, miten ympäristöön tottuu nopeasti. Kävelet tuhannetta kertaa samaa kadunpätkää, etkä katso ollenkaan ympärillesi. Roomassa taas kaikki, ihan yksinkertaisetkin asiat herättää mun tarkkaavaisuuden.”
Suomi on Sudelle edelleen rakas maa, eikä hän muuttanut Italiaan paetakseen vaikkapa synkkiä ja mietteliäitä suomalaisten taidepiirejä, joihin Suden räiskyvä persoona tuntuisi sopivan huonosti.
”Mutta mähän olen itse ihan tosikko”, Susi parahtaa vastaan tällaiselle ajatusleikille. Todellinen ilo taiteessa syntyy hänen mukaansa paradoksaalisesti siitä, että sen tekijät ovat usein parantumattomia tosikkoja.
”Taide on totista hommaa, eikä sitä voi lähteä tekemään leikkimielellä. Toisaalta tosikot ovat juuri parhaita humoristeja. Mun mielestä tosikkouteen kuuluu myös ironia ja nauru.”
Nanna Suden töitä on näytteillä 19. 11. asti Galleria Kari Kenetissä.
Anna-Kaisa Pitkänen
Kuva: Ville Palonen
