Istuskelin kehitysvammaisen tuttavani kanssa kahvilla. Kyselin miten kotipuolessa menee. Hyvä tuuri oli kuulemma käynyt. Tuttavani oli päässyt muuttamaan uuteen, kunnan tarjoamaan palveluasuntoon – edellisessä pöytätasot olivat niin korkealla, ettei pieni ihminen niille ylettynyt. Kahvinkeitinkin piti sijoittaa lattialle, jos mieli keittää itselleen aamukahvit.
Uudessa, vammaisvarustetussa asunnossa kaapit ja tasot ovat kohdallaan, eikä asunnossa ole kynnyksiä, joihin kompastua. Kuulostaa hyvältä, ja eläkekin tulee aina ajallaan. Silti tuttavaani vaivaa vakava masennus. Uusi kätevämpi sijoituspaikka ei tuonut elämään sen enempää sisältöä kuin edellinenkään. Kotitöitten helpottuessa jäi entistä enemmän aikaa olla yksin syrjässä kaikesta, vailla mielekästä tekemistä, vailla ihmiskontakteja.
Yhteiskunnan palvelupakettiin kun ei sisälly työtä, ystäviä, elämänkumppania… Se ei tarjoa tietä sosiaaliseen, ihmisarvoiseen elämään. Siis siihen elämään, jota me ”normaalit” elämme.
Palvelupaketti alkaa lupaavasti. Vauvat ja pienet lapset ovat pitkälti autettavissa lääketieteen keinoin. Koulu, viranomaiset ja vanhemmat yhdessä huolehtivat kouluikäisistä. Tänä päivänä joka lapselle kuuluu oikeus oppimiseen ja integraatioperiaatetta opetellaan soveltamaan myös vammaisiin. Ongelmat alkavat kärjistyä 11-vuotisen oppioikeuden päätyttyä.
Millainen aikuisuus on tarjolla vammaisille? Parhaimmillaan hän saa asua itsenäisesti palveluasunnossa, jossa on nerokkaita apuvälineitä päivittäisten töiden helpottamiseksi. Pahimmillaan köyhä kunta sijoittaa vaikeasti vammaisen nuoren asumaan vanhainkotiin, jonka elämänrytmi on auttamattoman hidas virkeälle mielelle.
Tätä nykytodellisuus tarjoaa kehitysvammaiselle. Hänen elämänsä painopiste tuntuu olevan lääkäreitten lausunnoissa ja anomusten kirjoittamisessa. Elämää tuetaan lääketieteellisenä ilmiönä, mutta henkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin yhteiskunta vastaa uusilla, kätevillä pöytätasoilla. Yksi mitätön ylimääräinen kromosomi saattaa sotkea koko elämän.
Vammaisten osallistuminen ”normaalielämään” ei edes onnistuisi pelkin viranomaisvoimin. Siihen tarvitaan perusteellisempaa muutosta. Olisi opittava arvostamaan erilaisia elämänmuotoja vain siksi, että ne ovat totta ja olemassa. Nykysysteemissä vammainen eriytyy liian helposti yhteiskunnan huollettavien lokeroon toimenpiteitten passiiviseksi kohteeksi. Kuten tuttavani, joka istuu edelleen kätevässä palveluasunnossaan, syö yhteiskunnan tarjoamia masennuslääkkeitä tautiin nimeltä yksinäisyys ja tajuaa, ettei hän koskaan kelpaa kauniiden ja osaavien tehokkaaseen maailmaan.
Yhteiskunnassamme kehitysvammaiset ovat kummajaisia, ja me teemme heistä sellaisia. Mikä muuttaisi meidät? Ehkä jokainen niin kutsuttu normaali ihminen pitäisi laittaa kuukaudeksi tai pariksi töihin kehitysvammaisten pariin oppimaan erilaisuutta. Näkemään, miten vammaisen sisältä paljastuu tavallinen ihminen, joka unelmoi elämästä ja rakkaudesta niin kuin me muutkin.
Laura Hiisivuori
Kirjoittaja opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa.
