03. marraskuuta 2000
Teksti:

Lapsuudesta muistan kamalia satuja. Niitä en halunnut kuulla, koska pelotti ja itketti liikaa. Yksi näistä saduista oli tarina Pienestä Tulitikkutytöstä. Se tuntui liian epäoikeudenmukaiselta ja lohduttomalta.
     Yleensä olen ollut aika haka selittämään sadut hyvin päin. Jos ei muuten niin sensuurilla. Kirjahyllyssäni on vieläkin rivi Pekka Töpöhäntä -kirjoja, joihin olen tarmokkaasti kirjoittanut tai kirjoituttanut Pekan nimen Monniksi ja vielä piirtänyt Pekalle hännän.
     Lapsuuteni mielisaduissa sankarit ja sankarittaret pitivät aina pienemmän puolta. Ja heikommat voittivat. Typerästä nuorimmasta veljestä tuli haltian avulla viisas kuningas. Nämä olivat niitä hyviä satuja, joiden maailmasta pidin ja joissa olin turvassa. Ne halusin kuulla kerta toisensa jälkeen. Niitä muistellessa tulee vieläkin hyvä ja turvallinen olo.
    Tämän päivän satujen kuuntelijat elävät monimutkaisessa maailmassa, jossa erilaisuuden sietokykyä mitataan jatkuvasti. Eri väriset ja eri kieltä puhuvat kaverit kuuluvat arkeen lastentarhasta lähtien. Tutkimusten mukaan suurin osa päiväkotilapsista on aiempia ikäpolvia suvaitsevaisempia. Huolestuttava ilmiö on kuitenkin se, että joukosta erottuvat kiusaajat ja nimittelijät käyttäytyvät entistä väkivaltaisemmin.
     Luulen, että rasistisesti ja väkivaltaisesti käyttäytyvät lapset on jätetty omien peikkojensa ja noitiensa vangeiksi. Heille toisen lapsen erilainen ihonväri ja vieras kieli ovat niin pahoja uhkia, että on pakko lyödä ja nimitellä. He eivät tiedä, ettei oikea prinsessa varasta vääryydellä Tuhkimon kenkiä, eikä oikea prinssi jätä veljeään lohikäärmeen syötäväksi.
     Toivoisin, että jollakulla olisi aikaa lukea heille satuja. Ne antavat kyvyn käsitellä erilaisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, ristiriitoja ja omia pelkoja. Parhaimmillaan ne antavat koko elämäksi sydämen viisautta, jota ilman taitavimmatkin taikurit ovat pahoja ja onnettomia.

Anna-Kaisa Pitkänen