20. lokakuuta 2000
Teksti:

Iloinen rumpali Antti Lehtinen saa paljon aikaan. Hän soittaa kahdella syksyn uutuuslevyllä ja valmistelee juhlia anttien kunniaksi.
Puheissa rockartistien elämän helppoudesta taitaa olla jotain perää. Vaikka on syksyinen arkipäivä, Ultra Bran rumpali Antti Lehtinen syö aamiaisensa kahdelta iltapäivällä. ”Nyt se on ohi ja mä olen tosi onnellinen”, sanoo huojentunut mies särpiessään toastia ja teetä. ”En kuvitellutkaan, että olisimme enää voineet tehdä edellisten kaltaista levyä. Mutta siinä vaiheessa kun ne neljä avaa suunsa ja rupeaa huutamaan, niin aina se kuulostaa Ultra Bralta.”
Se on Vesireittejä, Ultra Bran neljäs studioalbumi, jonka soinnissa on uusia piirteitä verrattuna UB:n edellisiin levyihin.
Ne neljä ovat UB:n eturivin laulajat: Vuokko Hovatta, Terhi Kokkonen, Arto Talme ja Olli Virtaperko.
Mutta palataan hetkeksi ajassa taaksepäin ja kerrotaan Antti Lehtisen tie Ultra Bran rumpupallille. Antin oppivuodet alkoivat Steiner-koulussa. Yhdeksän vuotta samalla luokalla synnytti hyvän yhteishengen, ja vieläkin Lehtisen parhaat ystävät ovat niitä samoja, jotka hän tapasi ensimmäisellä luokalla.
Seuraavaksi Lehtistä koulittiin Sibelius-lukiossa ja sitten armeijassa, jossa Lehtinen palveli sotilaspoliisina. ”Olin soittanut niin paljon, että halusin tehdä jotain mahdollisimman erilaista. Mä halusin aina pienenä olla poliisi, joten armeija tarjosi mahdollisuuden olla leikkipoliisi vähän aikaa.”
Poliisileikkien jälkeen vuorossa oli oikeaa opiskelua Pop & Jazz Konservatoriossa, jonka pihalla ub:n kitaristi Joel Melasniemi pyysi Lehtisen mukaan bändiin. Muita ultrabralaisia Lehtinen ei tuntenut entuudestaan.

Ultra Bra vie tällä hetkellä pääosan Lehtisen ajasta. Eikä aika ole mennyt hukkaan, sillä yhtye on menestynyt hyvin keikkabändinä ja yhtyeen kaikki albumit ovat myyneet vähintään kultalevyn verran.
Kun ehdotan, että vastajulkaistu Vesireittejä olisi temaattisesti vetinen albumi, Lehtinen yllättyy. ”Onhan sen nimi Vesireittejä… Ei kai siinä muuta vesiteemaa ole. Vai onko?”
Ainakin levyn sanoitukset käsittelevät kaupunkien tulvimista, pinnan alla oleilua ja uima-altaita. ”Voi olla. Mä en niitä sanoituksia niin katsele. Mutta voi olla.” Lehtinen miettii vielä hetken ja myöntyy ”Hei joo, niin onkin!”
Siitä olemme samaa mieltä, että uusi levy on erilainen ja yllätyksellinen. ”Tällä levyllä ei ole niin paljon isoja kertosäkeitä. Käytimme enemmän koneita ja kitaroita. Biisejä leikkailtiin ja liimailtiin. Levyä työstettiin kuin Iisakin kirkkoa”, Lehtinen viittaa yli vuoden kestäneeseen urakkaan. ub:n kerrotaan työskennelleen erään tunnetun tanskalaisohjaajan dogma-periaatteen hengessä. Pitääkö paikkansa? ”Joo, me haluttiin olla Lars von Trier. Ei keinovaloa, ei vaatteita, ei tietokoneita.”
Vielä bändin edellisiä levyjä tehtäessä Lehtinen ja ub:n johtaja Kerkko Koskinen riitelivät verisesti kaikujen pituuksista. Nyt Lehtisellä on pelkkää hyvää sanottavaa Koskisesta miehenä ja taiteilijana. ”Mä kunnioitan Kerkkoa ihan älyttömästi. Jengi pitää sitä joskus tylynä, mutta se on vain jämpti ja helvetin määrätietoinen. Jos se haluaa jotain, niin sitä ei pysäytä mikään. Mutta se on sairaan reilu jätkä. Se ajattelee aina meidän kaikkien parasta.”

Harrastusmielessä Lehtinen soittaa ub:n lisäksi kahdessa muussa yhtyeessä: Itä-Saksassa ja jazzia esittävässä ale:ssa eli Antti Lehtinen Ensemblessä. ”Vitsihän piilee siinä, etten mä osaa soittaa jazzia yhtään. Sitä pitää soittaa hiljaa ja pehmeesti, ja se ei ole mun erikoisalaa.”
Lähempänä Lehtisen sydäntä on raskasmetallinen Itä-Saksa, joka on julkaissut uuden levyn Man The Machines. Mistään terapiabändistä ei ole kysymys. Lehtinen vannoo, että lujaa saa rummuttaa Ultra Brassakin. ”Ei yksikään muusikko ala terapiamielessä soittaa! Jos mä haluan terapiaa, niin mä menen sukeltamaan tai nyrkkeilen.”
Itä-Saksa tarjoaa Lehtiselle ennen kaikkea mahdollisuuden soittaa hänelle rakasta ”raskasta rytmimusiikkia” arvostamiensa muusikkojen kanssa. Koska yhtye on jäsenilleen enemmän harrastus kuin ammatti, Itä-Saksan toiminta on kovin epäsuunnitelmallista. Lehtisen mukaan bändi ei ole koskaan ollut yhdessä täysilukuisena studiossa, haastattelussa tai keikkadösässä. Vain joillekin keikoille kaikki ovat osuneet yksiin.

”95 prosenttia miehistä masturboi ja loput viisi prosenttia valehtelee. Kaikki kundit katsoo pornoa. Se, että mun pornon katselu on ollut enemmän tapetilla, johtuu vaan tästä mun turhan julkkiksen statuksesta”, Lehtinen sanoo. Hän listaa henkilökohtaisessa top 5:ssään ub:n kotisivuilla pelkkiä pornoelokuvia eikä ole koskaan salannut kiinnostustaan aikuisviihteeseen.
Lehtinen on työskennellyt Erotiikkamessuilla ”yleissählärinä” ja kuskannut messuilla esiintyneitä ulkomaalaisia pornotähtösiä. ”He ovat yllättävän normaaleja, vaikka heissä on kuitenkin tiettyä kovuutta, jota varmasti tarvitaankin. Jotkut ovat mielettömän kivoja, jotkut taas kaikkea muuta.”
Alan suomalaisia ammattilaisia Lehtinen kehuu. ”Kotimaiset stripparit on niin paljon parempia kuin ulkomaiset. Ne pesee muut ihan 6-0.” Erotiikkamessuilla työskentely on vaatinut veronsa. ”Pornoa ei jaksa digata enää samalla tavalla. Muutenkin mainstream-pornosta on hävinnyt sellainen tietty sleaziness”, Lehtinen pahoittelee.

Aikuisviihteen, kamppailulajien ja Hill Street Bluesin (Lehtisellä on ”maailman parasta sarjaa” nauhalla ainakin 130 jaksoa) lisäksi Lehtistä kiinnostaa myös laitesukeltaminen, vaikkei hän tunnustaudukaan aktiiviharrastajaksi. ”Kaveri ylipuhui mut mukaan kurssille pari vuotta sitten, ja mulla sattui olemaan tarpeeksi fyrkkaa. Lähdin, enkä ole katunut. Sukeltaminen on aivan sairaan makeeta! Se on ihan kuin lentäis! Mulla on myös kavereita, jotka harrastaa ilman painelaitteita vapaasukellusta. Ne on kovia jätkiä.”
Uusin harrastus on levittänyt Lehtisen omat levyt ympäri Helsinkiä: hän on alkanut tehdä dj-keikkoja yhdessä arkkijulkkis Wallu Valpion kanssa.
Lehtisen silmät tuikkivat ja hän pursuu lapsenomaista innostusta, kun saa puhua musiikista ja muista mieluisista asioista. Väsymätön mies haluaa kertoa marraskuun lopussa järjestettävistä Antin päivän bileistä, joita hän on mukana puuhaamassa.
”Me pidettiin vastaavanlaiset bileet kaikille Anteille viime vuonna Semifinalissa. Meitä oli siellä varmaan sata. Tänä vuonna ollaan vuokrattu Tavastia. Siis kaikki akateemisetkin Antit sinne! Luvassa on monta Antti-nimistä dj:tä, bändi, jossa soittaa pelkkiä Antteja… Kaikenlaista antteilua.”

Mielenkiintoista ja vaihtelevaa työtä, rakkaita harrastuksia ja hyviä ystäviä. Sivustakatsojan silmissä Lehtinen elää täysipainoista elämää, ja hän myöntää itsekin olleensa onnekas.
”Mä en ole mikään erityisen hyvä rumpali. Helvetinmoinen tsägä mulla on käynyt. Mä oon päässyt soittamaan sairaan hyvissä bändeissä hyvien soittajien kanssa. Se on sellasta, mitä rahalla ei voi ostaa”, muuten jatkuvasti hyväntuulinen Lehtinen vakavoituu.
Soittamisen lisäksi hän kertoo saaneensa hienoja mahdollisuuksia toteuttaa itseään säveltämällä ja tuottamalla musiikkia. Musiikki hallitsee lujaa soittavan rumpalin elämää, mutta iltaisin kaikkein intohimoisintakin muusikkoa väsyttää. ”Kun mä tuun kotiin, mä en oikeastaan jaksa enää kuunnella mitään musiikkia. Yleensä mun korvat soi siinä vaiheessa jo muutenkin. Mutta eihän kokitkaan laita ruokaa kotona.”

Ultra Bra: Vesireitteja. Pyramid 119 mk
Itä-Saksa: Man The Machines.
Megamania, 119 mk

Laura Friman
Kuva: Annika Rauhala