20. lokakuuta 2000
Teksti:

Kirjailija ja pastori, roteva ja parrakas Jaakko Heinimäki tuo mieleen munkin. Hän on kuin Robin Hood -tarinoiden Tuck: iloinen ja elämänhaluinen, hieman tukeva nautiskelija.
Mielikuva on osin Heinimäen kustantajan Timo Ernamon syytä. ”Heinimäki on sanavalmis, sivistynyt herrasmies ja armoton kulinaristi”, hän kertoo ja nauraa päälle.
Heinimäki, 35, tunnustaa reilusti rakastavansa ruokaa ja hyvää viiniä. ”Jos viini olisi paholaisen keksintö, sitä olisi edesvastuutonta tarjoilla ehtoollisella.” Johdonmukaista puhetta Harrasta viiniä -kirjan tekijältä.
Rakkaus syömiseen ei kuitenkaan perustu viiniin ja ruokaan vaan itse ateriointiin. Hyvä seura tekee ruoasta hyvää, ja niinpä kokkaamisesta pitävä pastori kutsuu mielellään ystäviään illanistujaisiin.
Viimeksi vieraanvaraisuudesta saivat nauttia Äiti sanoi -teoksestaan tunnettu amerikkalaisrunoilija Hal Sirowitz ja norjalainen Supernaiivin ja L:n kirjoittaja Erlend Loe. Vierailleen Heinimäki tarjosi islantilais-italialaisen cross kitchen -iltapalan: runsaasti kasviksia lammaspateella vahvistettuna.
Mutta mässäilyhän on syntiä. Ainakin se mainitaan Heinimäen kirjassa Seitsemän syntiä.
”Mässäily paheena liittyy ahnehtimiseen ja oman edun tavoitteluun. Niitä yritän tietenkin parhaani mukaan vastustaa. Tärkeintä ruokapöydässä ei ole se, mitä pöytään on katettu, vaan pöydän ympärillä vallitseva henki.”

Teologiaa opiskelemaan Heinimäki päätyi, koska pari hänen tuntemaansa pappia olivat hyviä tyyppejä ja oppiala kiinnosti. ”En ole koskaan tullut uskoon enkä mennyt uskoon. Opiskelualan valinta oli tyypillinen ikäpolveni teologeille. Jäin rippikoulun jälkeen notkumaan seurakuntanuoriin.”
Oikeita papin töitä Heinimäki on tehnyt osa-aikaisena Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa puoli vuotta. Tutut pyytävät keikkapappia vieläkin vihkimään, hautaamaan ja kastamaan, mutta tällä hetkellä Heinimäki on ennen kaikkea kirjailija – hyvä sellainen.
Viime vuonna ilmestynyt Seitsemän syntiä oli Tieto-Finlandia-ehdokas ja voitti Koskenkorva-palkinnon. Ensi keväänä perinteisiä syntikäsityksiä tuulettanut teos ilmestyy islanniksi. Heinimäen Outo hartauskirja valittiin Vuoden 1997 kristilliseksi kirjaksi.
Palkintoja ja ylistävää kritiikkiä keränneet teokset käyvät myös kaupaksi. Heinimäki kamppailee A. W. Yrjänän kanssa Liken myydyimmän kotimaisen tittelistä. Viimeisin, Seitsemän syntiä, myi 8 000 kappaletta, mikä on esseekokoelmalta hyvin.
Tällä hetkellä Heinimäkeä työllistää virolaisten Voitkan veljesten tarina, jota hän muokkaa valkokankaalle yhdessä ohjaaja Pekka Lehdon kanssa. Miesten edellinen yhteistyö, Aira Samulinista kertova elokuva, on purkissa ja odottaa ensi-iltaansa.

Lokakuussa ilmestyy heinimäen uusin, Pyhä nauru – Kirjoituksia uskonnosta ja huumorista. ”Raamatun mukaan kristitty elää maailmassa, mutta ei maailmasta. Kyse on etäisyyden otosta, joka mahdollistaa itseironian. Kun katoavaa maailmaa voi katsoa ikuisuusperspektiivistä, silloin monesta vakavasta asiasta paljastuu huvittavia piirteitä”, Heinimäki kertoo kirjan lähtökohdista.
Raamattua luettaessa syyllistytään Heinimäen mielestä usein turhaan vakavuuteen. ”Raamatussa on kirjoja, jotka on alun perin kirjoitettu komediaksi tai jopa viihdelukemistoksi. Niissä on tietynlaista juutalaista huumoria, joka itseironiassaan on opettavaista. Jos esimerkiksi Joonan kirjaa lukee arvokkaan hartauden vallitessa, menettää paitsi hyvät naurut, myös osan kirjan sanomasta.”
Tilannekomiikkaa oli myös Jeesuksen toiminnassa, vaikka hänet mielletään usein vakavaksi ihmiseksi, Heinimäki kertoo. ”Hän yrittää jekuttaa kirjanoppineita käydessään heidän kanssaan aatteellista kädenvääntöä.”
Raamattuun pastori-kirjailija tunnustaa uskovansa sekä Jumalan että ihmisen sanana. Mutta Raamatun ja Jumalan sanan välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkiä. ”Raamattu on ikään kuin astia, johon sisältyy jumalallinen viisaus. Se ei kuitenkaan ole mikään maaginen opus. Jotkut ajattelevat, että jopa painovirheetkin ovat jumalallisen inspiraation aikaansaamia.”

Kirja uskonnon huumorista ei ole pastorin viiteen aiempaan teokseen tutustuneille yllätys. Mikään niistä ei ole vakava sanan kurttuotsaisessa merkityksessä.
”Minusta teologiaan ja uskontoon liittyvät asiat ovat paitsi kiinnostavia myös hauskoja. Viron kielessä sana huvittava tarkoittaa mielenkiintoista. Teologia on hauskaa ”, uskonnonfilosofiaa pääaineenaan opiskellut Heinimäki perustelee.
Kirjoittamisen Heinimäki aloitti opiskeluaikoina päätoimittamalla teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehteä. Lukijoiden hyvä palaute lehdessä julkaistuista pyhimyskertomuksista rohkaisi häntä tarjoamaan tarinoitaan kustantajalle. Tarinoista syntyi Pieni mies jalustalla.
Heinimäen valmistuessa vuonna 1992 lama oli pahimmillaan ja papin virat kortilla. Monen vastavalmistuneen teologin tavoin hän ajautui ”oikeisiin töihin”, tiedottajaksi Seurakuntatoiminnan keskusliittoon.
Nyt Heinimäki on virkavapaalla Kirkko ja kaupunki -lehden toimittajan työstä. ”Kirkko ja kaupunki on juuri minulle sopiva lehti. Missä muussa lehdessä tässä maassa voisi popularisoida teologiaa neljännesmiljoonalle lukijalle?”

Kristittynä heinimäki ilmoittaa lukeutuvansa körttiläisiin. ”Se on sellainen kelkasta pudonneiden, rupusakin ja elämän pyhiinvaelluksella jalkansa taittaneiden kaatoluokka, huonojen ihmisten hengellinen liike”, hän kuvailee ja lisää: ”Körttiläisten helmasynti on se, että me olemme niin ylpeitä siitä, kuinka nöyriä olemme!”
”Mä oon kansankirkon uskollinen poika”, Heinimäki määrittelee suhteensa kirkkoon. ”Olen Suomen luterilaisen kirkon hyvin lojaali pappi.” Lojaalius ei silti tarkoita kritiikittömyyttä. Heinimäestä kirkon ongelma on kaikenkattavuus. Kun kirkko yrittää olla kaikkea kaikille, se ei ole mitään.
”Kirkon pitäisi pysyä kirkkona. Kirkon pitäisi olla tarkkana, ettei se ryhdy valtiolliseksi uskontolaitokseksi. Silloin kirkon olemuksesta katoaa väistämättä jotain”, hän sanoo ja imee piipustaan henkoset.
”Meidän ateistitkin ovat luterilaisia ateisteja. Ja Suomen ortodoksikirkon piispat ovat entisiä luterilaisia pappeja, kuten Johannes ja Ambrosius.”
Heinimäki ei kuitenkaan halua, että kirkko alkaisi jaotella kristittyjä hyviin ja huonoihin, väärä- ja oikeaoppisiin, mikä tekee hänen kritiikistään hieman vaikeaselkoista. Kirkon pitäisi olla selvemmin kirkko mutta ei sulkea ketään pois.
”Se mikä erottaa kirkon Punaisesta rististä on liturgisuus”, Heinimäki selostaa. Suomalaiset haluavat kirkoltaan muotomenoja, riittejä.
”Kirkko on ennen kaikkea liturginen yhteisö, paikka, jossa suoritetaan riittejä. Kun suomalaisilta kysyy, miksi he haluavat olla kirkon jäseniä, he vastaavat ’kirkkohäät, kaste ja hautaus’. Ne ovat kirkollisia toimituksia, liturgiaa. Kultti ja riitit ovat kaikkein olennaisinta asiaa kirkossa.”
”Liturgian ohella tarvitaan kuitenkin rakkautta. Usko näyttää rakkaudelta. Ja siksi diakoninen ja olosuhteita kritisoiva profeetallinen työ kuuluu aivan olennaisesti kirkkoon. Jos liturgia ja rakkaus etääntyvät toisistaan, muotomenoista tulee tyhjiä. Klassinen laupiaan samarialaisen tapaus on se, ettei huomaa kärsivää lähimmäistä, koska on niin kiire kirkonmenoihin.”
”Itse olen etuoikeutettu pappina. Minun ei tarvitse välittää virastobyrokratiasta, vaan voin keskittyä poppamiehen hommaan”, Heinimäki sanoo.

Kirkon viralliseen puoleen heinimäki sai tuntumaa ollessaan kauden verran kirkolliskokouksessa edustajana. Siellä hän pääsi otsikoihin ehdottamalla kenttäpiispan viran lakkauttamista. Aihe saa Heinimäen edelleen tuohtumaan.
”Kenttäpiispa on kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen jäsen, eli Suomen armeijalla on kiintiöpaikka kirkolliskokouksessa. Eihän sairaala- tai vankilapapistollakaan ole vastaavaa virkanimikettä!”
Kenttäpiispan toi Suomeen aikoinaan Mannerheim, joka halusi ottaa natsi-Saksasta mallia ja perustaa kenttäpiispan eli Feldbischofin viran. Kirkolliskokous tyrmäsi ajatuksen, koska Suomen kirkossa piispa tarkoittaa tiettyä virkaa. Mannerheim kuitenkin sai presidentti Rytin myöntämään sotarovasti Johannes Björklundille kenttäpiispan arvonimen. Myöhemmin kirkolliskokous taipui uudestaan, ja Björklundin seuraaja sai saman virkanimen.
”Minusta Mannerheimin päähänpiston voisi korjata ”, Heinimäki sanoo. Kirkolliskokous oli toista mieltä. ”Esitystä ei otettu edes valiokuntakäsittelyyn. Siitä ei haluttu kirjallista dokumenttia, koska se olisi ollut täysin vastaansanomaton.”
Myös uuteen katekismukseen Heinimäki suhtautui aluksi kriittisesti, mutta enää se ei vaikuta hänestä huonolta.
”Katekismusta ei pitäisi ottaa kirkon opetuksen ytimenä, vaan pikemminkin meditatiivisena kirjana, jota voi lukea pienissä erissä. Kirkon markkinoimana riemuvuoden toivon ja ilon lahjana se ei ole kovin osuva. Mutta on ihan hyvä, että se jaetaan jokaiseen kotiin, kirkon jäsenille.”
Suomessa julkiseen keskusteluun osallistuvat kirkolliset intellektuellit ovat harvassa, mutta Heinimäestä vika ei ole pappien haluttomuudessa ottaa kantaa.
”Papit eivät ole tavallisimpia vieraita television talkshow-ohjelmissa. He tekevät kuitenkin töitä siellä, minne eivät televisiokamerat ja toimittajien haukankatseet ulotu. Papin perustyö ei ole julkista, mutta se on yhteiskunnallista ja arvokasta työtä. Toisaalta piispojen puheet ovat herättäneet paljon närkästystä, mikä osoittaa, että eivät he aivan turhaan puheenvuoroja käytä.”

Heikki Valkama
Kuva: Ville Palonen