20. lokakuuta 2000
Teksti:

”Liian kiltti judokaksi”, määrittelee itsensä 25-vuotias Maarit Kallio, Sydneyn olympialaisten ainoa suomalaisjudoka. Jotain kilttiä 148-senttisessä Kalliossa kieltämättä on: hän on paitsi pieni myös tyyni.
    Vaan miten liian kiltti voi menestyä raa’assa kamppailulajissa?
     ”Mulla on hyvä matsipää”, Kallio kuittaa. ”Treeneissä mun on usein vaikea saada itsestäni tarpeeksi irti, mutta kilpailussa olen täysillä mukana.”
    Sydneyn tatamilla tyyneyttä tarvittiin, sillä Kallio hävisi ensimmäisen ottelunsa kahdessa minuutissa ja kisat päättyivät siihen. ”Sitä oli kyllä hankala hyväksyä: Australiaan lennettiin kahta viikkoa etukäteen valmistautumaan, ja sitten kaikki oli kahdessa minuutissa mennyttä.”
    Tappion hetkellä Kallio itki katkerasti, vaikka iloitsikin ylipäänsä pääsystään kisoihin. ”Judossa häviön tuntee todella fyysisesti. Ilmalennon aikana jo tietää, että nyt se on menoa, matsi päättyy tähän.” Tappio kirvelsi sen verran, ettei Kallio ole vielä katsonut otteluaan videolta edes opetusmielessä.
    Judo tarkoittaa pehmeää tietä, mutta huipputasolla kisaavien olkapäät, polvet ja kyynärpäät ovat kovilla. Lähiviikot Kallion olkapää on paketissa: repeytynyt nivelkapseli leikataan. ”Mä olen päässyt vähällä, tämähän on vasta mun ensimmäinen leikkaukseni”, hän nauraa.
    Kallio vaihtoi opiskelukaupunkiaan Tampereelta Helsinkiin, koska täällä on ”enemmän pienikokoisia treenikavereita tarjolla”. Alle 48-kiloisen judokan on näet vaikea löytää kokoistaan sparraajaa.
    Asuinpaikkana Helsingin Kallio poikkeaa siinä määrin entisestä, että uusilla kotikulmilla haahuileva popula oudoksuttaa slaavilaisen filogian opiskelijaa. Eikö judokakaan ole pelon maantieteen yläpuolella?
     ”Vaikka judo onkin itsepuolustuslaji, en luottaisi siihen, että pärjäisin isokokoiselle päällekarkaajalle”, Kallio tuumii. ”Naisille järjestettävät päivän tai parin itsepuolustuskurssit ovat kyllä säälittäviä. Itse olen opetellut itsepuolustustekniikoita yhdeksän vuotta, enkä silti tiedä miten pärjäisin tositilanteessa.”

Sanna Sommers
Kuva: Annika Rauhala