”Katso sitä, katso tämän paikan voimaa!
Mahtavaa! Mikä taideteos voi lähennellä sen kauneutta? Totta kai se on likainen, ilkeä, vaarallinen, kallis – on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei täältä kannata hakea tasaisuutta tai rauhallisuutta… Mutta jos etsit tasaisuutta ja rauhaa, mene hautausmaalle, älä tule tänne! Tämä on maailman dynaamisin paikka.”
Näillä sanoilla kirjailija Robert M. Pirsig kuvaa teoksessaan Lila New Yorkin kaupunkia, mutta aivan yhtä hyvin hän olisi voinut kirjoittaa koripalloliiga nba:sta, jonka pääkonttori sijaitsee Manhattanin sydämessä.
Siinä ei olisi mitään hullua. Kuten New Yorkissakin, nba:ssa peilautuvat kaikki ne keskeiset piirteet, jotka tekevät Yhdysvalloista sellaisen kuin se on. Dynaamisuutta, jatkuvaa ja säälimätöntä kilpailua, eriarvoisuutta, kunnianhimoa, rotujen päättymättömiä ristiriitoja – nba on kaikkea tätä, kun vain katsoo riittävän tarkasti.
Kun miettii nba:n olemusta, ei pidä pysähtyä pelkkään koripallopeliin. nba:n luonne kumpuaa amerikkalaisuuden ytimestä, rajattomasta taloudellisen edun tavoittelusta.
Niin on ollut alusta saakka. nba perustettiin runsaat viisikymmentä vuotta sitten, kun Yhdysvaltain itärannikon urheiluhallien omistajat tarvitsivat täyteohjelmaa jääkiekko-otteluiden välipäiville.
Nyt täyteohjelmasta on tullut maailman tunnetuin ja kovin urheilusarja, joka tarjoaa lyömätöntä viihdettä. Toiminta-ajatus on silti pysynyt samana: sarjan on tuotettava rahaa omistajilleen. Toisin kuin Suomen mestaruussarjat, nba ei ole ikuinen. Jos katsojat kaikkoavat ja taloudellinen menestys lakkaa, nba:ta ei enää ole.
Taistellessaan katsojien sieluista nba on kuin mikä tahansa liikeyritys. Se pyrkii parantamaan kilpailukykyään jatkuvasti. Vuoteen 1954 asti nba-ottelut olivat tempoltaan niin hitaita, että katsojat haukottelivat mieluummin kotona kuin urheiluhalleissa. Tarvittiin vallankumousta, ja niinpä nba määräsi hyökkäysvuoron enimmäiskestoksi 24 sekuntia. Kentille tuli säpinää ja nba:lle ominainen tapa pelata koripalloa oli syntynyt.
nba-peliä on ensi silmäyksellä vaikea erottaa eurooppalaisesta koripalloilusta: kaksi viiden miehen joukkuetta taistelee nahkapallosta. Mutta tarkemmin katsottaessa silmät aukeavat: nba:ssa kentällä ei ole kaksi joukkuetta, vaan kaksi viiden yksilön ryhmää.
Koripallo nba:ssa ei perustu pelkälle saumattomalle joukkuepelille, joka eurooppalaisittain on urheilun ihailtava piirre. Kuten amerikkalaisessa elämässä, koripallossakin yksilöt ovat kuninkaita.
Toisin kuin esimerkiksi jalkapallossa tai jääkiekossa, koripallossa huippupelaaja pystyy ratkaisemaan otteluita yksinään. Ja Yhdysvalloissa tämä hyväksytään mukisematta: Jos toinen pelaaja on parempi kuin toinen, ei peliaikaa tai vastuuta jaeta sosiaalisin perustein. Paras heittää ja kerää kunnian. Jos hän heittää ohi, hän kantaa vastuun.
Mutta kaikista ei voi tulla parhaita. Yksi on liian lyhyt, toinen liian hidas, kolmas liian heikko. Yhdysvalloissa erot urheilukentällä tunnustetaan varhain. Mikäli pelaajassa ei ole ainesta tähdeksi, hänelle annetaan jo kouluaikoina jokin muu tehtävä, oma rooli. Yksi poimii ohiheitoista tulevat levypallot. Toinen puolustaa mahdollisimman hyvin. Kolmas keskittyy syöttelemiseen. Jokainen yksilö yrittää kaikkensa ollakseen omassa roolissaan paras.
Amerikkalaisessa pelifilosofiassa parhaat yksilöt tekevät pelitovereistaan parempia. Huippupelaaja nostaa mukanaan huipulle myös vierellään pelaavat keskinkertaisuudet, ja jos joukkue pärjää, tähdestä tehdään julkisuudessa ”winner”, voittaja.
Mutta ei aina. Jos huippupelaaja juuttuu huonoon joukkueeseen, hän on ”loser”, häviäjä, vaikka hänen yksilösuorituksensa olisivat kuinka loistokkaita.
Julkisuudessa paistattelevat voitokkaat superyksilöt ovat samaistumisen kohteita kansakunnalle, jolle kilpaileminen on kaikki kaikessa. ”Winning isn’t everything, it’s the only thing”, kiteytti amerikkalaisen jalkapallon valmentajalegenda Vince Lombardi yleisesti hyväksytyn ajattelutavan.
Lombardin hengessä kaikki keinot ovat pelikentällä sallittuja voiton saavuttamiseksi. Kun yksi maailman parhaista koripalloilijoista, Utah Jazz -joukkueen Karl Malone, iski vuonna 1992 Detroitin Isiah Thomasia päähän, häntä ei arvosteltu väkivaltaisuudesta. Ei, vaikka veri virtasi pelikentällä valtoimenaan, ja Thomasin päähän ommeltiin 40 tikkiä. Malonen iskun katsottiin kertovan voittajalle välttämättömästä kovuudesta ja taistelutahdosta. Thomas olisi voinut kuolla väkivahvan Malonen iskusta, mutta Malone sai muodollisen yhden ottelun pelikiellon.
Ennen ammattilaisuraa koripalloa pelataan lukion ja yliopiston joukkueessa. Koko amerikkalaisessa koulujärjestelmässä koripalloa ja muuta urheilua harrastetaan paljon ja usein hyvin ammattimaisessa valmennuksessa. Koulun joukkueeseen pääsystä kilpaillaan, ja menestyvät pelaajat ovat paikallisen yhteisön sankareita. Siinä missä Suomessa juniorijoukkueiden ottelut keräävät katsomoon lajin friikkejä ja pelaajien vanhempia, Yhdysvalloissa kahden lukion välistä ottelua voi seurata tuhansia maksavia katsojia.
Yhdysvalloissa koripalloilu on kasvatuksen väline, jonka sanoma kuuluu: kova työ vie voittoon. Amerikkalaisurheilijat selittävät voittonsa aina sillä, että he ”pelasivat kovaa”. Tappion hetkellä he hokevat, että seuraavassa ottelussa on pelattava vielä kovempaa.
Itse asiassa amerikkalaisia ei tunnu kiinnostavan mikään muu selitys menestykselle kuin kova työ. Niinpä esimerkiksi dopingista ei Yhdysvalloissa juuri puhuta. Myöskään sattuman tai lahjakkuuden merkitystä ei juuri sivuta. Vain harva on yhtä rehellinen kuin viime keväänä uransa päättänyt legenda Charles Barkley kirjassaan Outrageous!: ”Minä olin uskomattoman onnekas. Luoja antoi minulle fyysiset lahjat ja halun, joiden avulla minusta tuli nba-pelaaja.”
Barkleyllä on todellakin syytä olla kiitollinen, sillä pelkkä raataminen ei aina riitä. Vuosittain nba:ssa esiintyvien 400 pelaajan kova työ palkitaan, mutta 10 000 lukiopelaajasta keskimäärin vain yksi pääsee liigaan. Häviäjät jäävät tienposkeen uhrauksistaan huolimatta. Yliopiston jälkeen koripalloilun lopettanut Bill Reynolds kuvaa kirjassaan Glory Days hetkeä, jolloin hänen aktiiviuransa päättyi:
”Tajusin oman kuolevaisuuteni urheilijana. En ollutkaan niin hyvä eikä minusta koskaan tulisi niin hyvää kuin olin toivonut. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin. Sillä minut oli kasvatettu vannomaan kaikista amerikkalaisimpaan uskomukseen: jos tekee tarpeeksi töitä, haluaa jotain tarpeeksi, uhraa riittävästi, unelmat toteutuvat. . . Juokse lisää spurtteja. Harjoittele lisää heittoja. Tee lujemmin työtä. Se uskomus oli lukenut jokaisen pukuhuoneen seinällä. When the going gets tough, the tough get going. . . Yksinkertaisia iskulauseita, jotka olivat vietelleet minut jo nuorena; iskulauseita, jotka ovat juurtuneet syvälle kulttuuriimme; iskulauseita, joita kukaan ei kyseenalaistanut.”
Yli 80 prosenttia nba-pelaajista on mustia, ja vain harva heistä voidaan laskea keskiluokan vesaksi. Yhdysvalloissa sosiaaliset ongelmat kasautuvat mustien keskuudessa. Mustien ainoa valtti amerikkalaisessa kilpailuyhteiskunnassa näyttää olevan heidän kimmoisa ja voimakas kehonsa, joka monien mielestä antaa heille huippu-urheilussa geneettisen paalupaikan.
Ainakin mustat itse hyväksyvät tämän. Sports Illustrated -lehden tutkimuksen mukaan puolet mustaihoisista nuorista uskoo urheilun olevan itselleen paras tapa menestyä yhteiskunnassa.
Todellisuudessa huipulle murtautumisen mahdollisuudet ovat olemattomat. nba-kulttuuri ei silti halua tätä ääneen sanoa. Se lyö aina vain lisää pökköä pesään: lehdet ja televisiokanavat pursuvat tarinoita, joissa köyhän yksinhuoltajan poika tekee kovasti töitä, pääsee nba:han ja toteuttaa slummiperheen unelmat vauraudesta.
Toisaalta: nba:n ajattelu ei poikkea paljon sitä ympäröivän yhteiskunnan asenteista. nba:ssa amerikkalainen unelma elää vahvana, kaikessa kauneudessaan ja kaikessa kauheudessaan.
Raiko Häyrinen ja Matias Möttölä
Tekijät ovat suomentaneet tekstin lainaukset.
Piirros Jussi S. Karjalainen
