Tiedättehän sen tunteen, kun tulee metelistä hiljaiseen paikkaan ja korvissa alkaa vinkua? Minulle ei ole sattunut sitä aikoihin, ja syynkin tiedän: minä asun melussa.
Asun Kalliossa, Hämeentien varrella. Autojen ääni on osa kotiani, niin kuin seinät tai lattia. Kun astun ulos, joudun huutamaan, jos tahdon jutella.
Viimeksi kävin lomalla hiljaisuudessa vuosi sitten. Kiipesin vuorelle, kuulin vain vaatteideni kahinan ja askelteni äänen. Kun pysähdyin, korvissa kaikui oma hengitys ja sydämen lyönnit.
Toissa viikolla Suomen luonnonsuojeluliitto ja Suomen Latu pyysivät ympäristöministeri Satu Hassilta, että Etelä-Suomen viimeiset hiljaiset paikat etsittäisiin ja suojeltaisiin. Ne viimeiset paikat, joissa voi kuulla oman hengityksensä.
Eikö perustettaisi hiljainen alue tänne Helsinkiin? Ettei tarvitsisi matkustaa kymmeniä kilometrejä viemään korvia lomalle?
En minä halua Helsinkiin mitään erämaahiljaisuutta, semmoista putoavan lehden ääni täyttää tajunnan -hiljaisuutta. Kaupungissa asuu ihmisiä ja ihmisistä lähtee ihmisen ääni. Mutta jospa ne autot voisivat vaieta sen verran, että Viikissä tai Keskuspuistossa voisi kulkea kuulematta moottorin murinaa? Tai että illalla kuulisi omat ajatuksensa ja yöllä unensa?
Älkääkä viitsikö sanoa, ettei sille nyt voi enää mitään.
Sanna Sommers
