22. syyskuuta 2000
Teksti:

Kirjailija Heikki Turunen, 54, on 1973 ilmestyneestä esikoiskirjastaan lähtien noudattanut tinkimättömästi omaa linjaansa ja herättänyt voimakkaita intohimoja. Viime syksynä Helsingin Sanomien lukijat äänestivät Simpauttajan vuosien 1964-1998 parhaaksi esikoiskirjaksi. Sen sijaan Pekka Tarkan Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen uuteen painokseen ei kriitikoiden kanssa vuosia tukkanuottasilla ollutta kirjailijaa enää kelpuutettu.
    Turusta ei moinen hetkauta. Hän luottaa enemmän vaimonsa, pysyvimmän ateljeekriitikkonsa, ”kansanihmisen viisauteen”. ”Kuppikunnat saivartelevat tyyleistä ja keinoista, mutta perusasioita ei kukaan enää halua käsitellä. Kun ihmiskunta menee putousta kohti kuin vene koskessa, toiset huolehtii onko tukka hyvästi”, Turunen piikittelee ja toivoo ”katkonaiselta ja korahtelevalta” nykykirjallisuudelta enemmän kantaaottavuutta
    Turunen ei ole koskaan epäröinyt ottaa kantaa omissa kirjoissaan. Simpauttaja, Joensuun Elli, elokuvanakin tunnettu Kivenpyörittäjän kylä, viisiosainen Raivaaja-sarja ja monet muut ovat kaiken kauniin ja katoavan – maaseudun, kansanihmisen ja alkuperäisen luonnon – puolella. Realismi, huumori, myyttiset ainekset, lyyrinen luonnonkuvaus ja usein eroottinen pohjavire pitävät Turusen kirjoja hengissä vielä pitkään sen jälkeen, kun niissä kuvattu elämänmuoto on menneisyyttä.

Vuonislahtelaisen asutustilan pojan tie suomalaisen kirjallisuuden huipulle oli poikkeuksellisen kivinen, kuten Pielisjärven ja vaaramaisemien kasvatille sopiikin.
     Kirjailijan tai kuvataiteilijan urasta haaveillutta, eristäytymään pyrkinyttä ja uskonnollisuuteenkin taipuvaista poikaa ymmärrettiin huonosti raskaan peltotyön hallitsemassa kylässä. Naapurissa asui sentään Eeva Ryynänen, kuvanveistäjä ja originelli, jota Turunen kutsuu ”henkiseksi äidikseen”.
    ”Oikea äitini oli tavallinen rehevä piikatyttö. Lauloi Tannerin kupletteja ja suomalaisia valsseja eikä tiennyt taiteesta mitään.”
    Turunen meni metsään salaa kirjoittamaan, mikä nauratti kiljua ja tappeluita harrastaneita veljiä. Kun kahden kyläkirjaston kirjat oli luettu, piti kirjanhakumatkat ulottaa Lieksaan asti.
    ”Taisi se olla aika näky meikäläinen silloin. Vanha kirjastonjohtaja ihmetteli, että mikähän salonpoika tuo on, tukka taaksepäin vedetty, kourat kuin lapiot ja Goethea lainaamassa”, Turunen virnistelee. ”15-vuotiaana luin läpi dantet, miltonit, goethet ja shakespearet. Omaksuin eurooppalaisen sivistyksen, mitä joku läskiniska pankinjohtaja ei ikinä ymmärrä.”

Sotaväen jälkeen Turunen päätyi maakuntalehteen Joensuuhun. Ritarirunoja romantiikan hengessä rustannut Turunen kutsuu toimittajavuosiaan yhteiskunnalliseksi korkeakoulukseen. Jutuntekomatkoilla Ilomantsissa ja Lieksan perukoilla äidit itkivät etelän kaupunkeihin tai Ruotsiin muuttanutta jälkikasvuaan. Suuri maaltapako, 1900-luvun tärkeä yhteiskunnallinen muutos, oli täydessä vauhdissa.
    Samalla Turusen kirjalliset ihanteet liukuivat kohti nykyaikaa. Maaseudun murroksesta tuli hänen keskeisin aiheensa. ”Aihe on valinnut minut. Eivät muut enää pysty kirjoittamaan maaseudun asioista itse koetusti. On niitä urbaaneja jätkiä tekemään parempaa tekstiä kaupungista kuin minä.”
    Turusen toimittajavuosiin osui myös kulttuuriradikalismin kausi. Joensuun teatterin nuoren ohjaajan Jouko Turkan otteet olivat nostattaneet teatterisodan. Keskustalaisen Karjalan Maan päätoimittaja vihasi radikaaleja, joiden kanssa Turunen työajan ulkopuolella valokuvaajaystävineen liikkui.
    ”Tuttujen seminaariopettajien kanssa ryypättiin ja unelmoitiin vallankumouksesta, vannottiin Che Guevaran nimeen. Siellä oli jotenkin raikkaampia ihmisiä, ikinä en herännyt kokoomuslaisen luota.”
    Vaikka Turunen ei sosialismin ihanteisiin kummemmin sitoutunutkaan, hän pitää itseään maalaisköyhälistön edustajana. Vasta isä katkaisi perheen köyhyyden kierteen raivaamalla peltoa ja samalla itsensä henkihieveriin.

Toimittajan hommat jäivät simpauttajan menestyksen myötä. Lukijat ja kriitikot valloittaneelle kirjalle sateli palkintoja ja se sai kirjallisuutta harrastaneen presidentti Kekkosen kiitokset. Turunen liittyi Suomen ensimmäiseen julkkiskirjailijoiden sukupolveen ja tutustui Jorma Ojaharjun opastuksella Helsingin vasemmistolaisiin kulttuuripiireihin. Samalla alkoi muodostua Turusen julkinen imago, jossa on tukkijätkää ja tolstoimaista maakansan kärsimyksiä kantavaa profeettaa.
    Taiteilijapiireissäkin Turunen säilyi metsän poikana. ”Kun Kosmoksessa nuoruuden päivinä melskattiin, mie lähdin yleensä parin päivän jälkeen heinähommiin Juukaan. Nauroivat, että miten sinä tämmöisestä seurasta voit lähteä jonnekin korpeen. Moni nauraja on haudassa nyt.”
    Kaupunkiasunnossaan Joensuussa Turunen ei viihdy. Kirjat syntyvät edelleen Juuan kunnassa, rantavajassa Pielisen kupeessa. Taiteilijaelämä on jäänyt viime vuosina vähemmälle.
    ”Onkohan siinä jotain perää että ihminen vanhetessaan järkevöityy. On tullut mieleen, että kuka tahansa pystyy ryyppäämään ja naisissa kulkemaan, mutta kirjoittamaan ei pysty monikaan.” Vaikka maalla ollaan monessa asiassa suvaitsemattomia, taiteilijaluonne on ehtinyt saada paljon anteeksi.

Aluksi mannalta maistunut julkisuus ei jaksa enää innostaa, vaikka pyytäjiä on Tuttu jutusta Kymppitonniin riittänyt. ”En mie lähde niihin himphamppuohjelmiin. Jos maine tai kirjanmyynti olisi kiinni siitä, näkyykö naama tv-visailuissa, aika turha olisi kirja.” Turusen piikittelyn suuntaa ei tarvinne kauan arvuutella, jos ajattelee esimerkiksi Uutisvuotoa.
    Suurista romaaneistaan tunnettu kirjailija on viime vuosina erityisesti runoissaan ja pakinoissaan ottanut kärjekkäästi kantaa alkuperäisen luonnon puolesta sekä irvistellyt rahan ja teknologian perässä juoksevalle nykymaailmalle. ”Shoppailu ja automarketit oksettavat. Jopa akateemiset piirit pitävät itsestään selvänä nykyistä menoa, uusliberalistista amerikkalaista akuankkakulttuuria. Vaikka Neuvostoliitto romahti, ei tämä ole kapitalismin voitto eikä autuaallinen olotila.”
    Pitkään odotettu, lokakuussa ilmestyvä eu-romaani Kaikkitietävän tasavalta käy puolestaan globalisaatiokehityksen kimppuun. Unioniin liittyminen merkitsi Turusen mielestä maan lopullista kahtiajakoa Itä- ja Pohjois-Suomen maksaessa etelän kulutusjuhlat. ”En usko että kukaan joka ajattelee asioita voi hyväksyä tämmöistä kehitystä. Ei kukaan, jolla on vähänkin sydäntä ja tuntoa kansan tasolla.”

Turunen hyväksyy roolinsa maalaisihmisen terapeuttina nykyisinä surun hetkinä. Pientalonpoikien osalta kyseessä on kuulemma jo saattohoito.
    ”En haluaisi mystifioida, mutta jollain lailla lapsenomaisempi on tämä itäinen ihminen. Kilpailumentaliteetti ja raaka rikastumisen meininki ei ole täällä niin pinnalla. Herkästi nauretaan, itketään sitten kanssa. Itkut ja naurut, kirous ja rukous, virsi, iskelmä ja ralli tulee samaan hengenvetoon.”
    Internettiä ja virtuaalitodellisuutta vierastava korpikirjailija pitää digitaalitekniikkaa vaarallisen yliarvostettuna. ”Tuuditetaan ihmiset uskomaan, että olisi ainutlaatuista ihmiskunnan historiassa tämmöiset pelit ja vehkeet. Nuoret pelaa ja kyselee sähköpostilla toisiltaan, oletko ryypännyt tai oletko pillua saanut?”
    ”Todellinen syvällinen ajattelu ja meditaatio unohtuu, ihmiskunnasta on tullut nappia painamalla jumalia”, syysilloin tuntikausiksi kalliolle tähtiä katsomaan unohtuva ja Avaraa luontoa televisiosta seuraava kirjailija suree. Hänen ainoa yliopistonsa on edelleen määrärahaleikkauksien kanssa kamppaileva kirjastolaitos.
    Itsekin yhden kansanrunoudesta ja -mytologiasta ammentavan runokokoelman (Karhunpäinen metsänvartija 1992) kirjoittanut Turunen onkin ilahtunut erityisesti musiikissa näkyvässä kansanperinne-innostuksesta, jota edustavat vaikkapa kotimaakunnan Ismo Alanko ja Sari Kaasinen. ”Se on helvetin hyvä juttu, osoitus siitä etteivät tietokonepelit ja rock-imperialismi ole vielä tuhonneet kaikkien nuorten aivoja.”

Jani Saxell
Kuva: Anu Patrikainen