08. syyskuuta 2000
Teksti:

Kaksikymmentä vuotta sitten elettiin yksien totuuksien Suomessa. Ulkopoliittinen totuus oli Neuvostoliitto, jonka poliittisen hännystelyn vastineeksi suomalaiset nauttivat tuottoisasta mutta vääristyneestä idänkaupasta.
    Sisäpoliittinen totuus oli konsensushengessä rakennettu hyvinvointi-Suomi, jossa hyvinvoinnista huolehti alati paisuva julkinen hallinto ja jossa informaatioteknologiaa edusti kaksi Yleisradion televisiokanavaa.
    Muita totuuksia ei tunnettu, tai kuten tutkimusprofessori Matti Heikkilä Stakesista sanoo, vaikka toisin olisi ollut, siitä toiseudesta ei olisi tiedetty.
    Mutta sitten kansainväliset rahamarkkinat vapautuivat, Neuvostoliitto hajosi, tuli lama ja Suomi liittyi EU:hun. Tuli lisää tv-kanavia, internetit, hexit ja wapit, ja suomalaiset saivat huomata, että henkisesti seisahtunut Kekkosen ja vielä vähän Koivistonkin Suomi oli tuudittanut meidät väärään uskoon siitä, mistä elämän pelissä on kysymys.
    Oli tullut aika vaihtaa entiset totuudet uusiin.
    ”Vielä 70-luvulla yhteiskunnassa riitti töitä ja toimeentuloa vaikka ei olisi ollutkoulutusta. Nyt edes akateeminen loppututkinto ei takaa työpaikkaa”, kuluttajatutkija Minna Autio sanoo. ”Pelkään, että tilanne tästä vielä polarisoituu.”
    ”Paluuta sellaiseen yhteiskuntaan, joka perustuu kansankotiin ja kansallisvaltioon, ei ole”, hyvinvointivaltioon ja työelämän suhteisiin perehtynyt tutkija, Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen toteaa.
    ”Nostalgialla, jossa menneisyys kuvataan onnelayhteisöksi tai kadonneiksi projekteiksi, ei pärjää.”

Vaikka hyvinvointivaltio voi olla pian vain alaluku yhteiskuntahistorian oppikirjoissa, suomalaiset eivät ole reagoineet tähän muutokseen alkamalla voida joukolla pahoin. Tilastojen perusteella Suomella ja suomalaisilla menee loistavasti.
    Tai ei ihan kaikilla. Jotkut tutkijat sanovat, että suomalaiset voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: voittajiin, häviäjiin ja sinnittelijöihin.
    Voittajien ryhmään kuuluvat hyväpalkkaiset ammattilaiset ja virkamiehet, joilla ei ole taloudellisia huolia ja jotka pääsevät nauttimaan globaalista kulutusjuhlasta täysin siemauksin.
    Häviäjiä ovat syrjäytyneet, pitkäaikaistyöttömät ja sosiaalituen varaan joutuneet, jotka mielletään enää kiusallisen suureksi julkisen talouden menoeräksi. Kaukana ovat ne ajat, jolloin Suomessa pyrittiin Ruotsista omaksuttuun ihanteeseen, jonka mukaan valtion on huolehdittava myös epäonnistujista.
    Voittajien ja häviäjien väliin sijoittuu sinnittelevä keskiluokka, jolla on mahdollisuus nousta menestyjiin, mutta joita myös uhkaa koko ajan tipahtaminen kärryiltä.
    Ryhmien välisissä eroissa on kysymys muustakin kuin rahasta. Pauli Kettusen mukaan suurimmat erot eivät ole niinkään ihmisten tuloissa kuin tulevaisuuden odotuksissa.
    ”Erot sekä henkisissä että materiaalisissa
     odotuksissa oman elämän suhteen ovat kasvaneet eri ihmisten välillä”, Kettunen arvioi.
    Kettusen mukaan suurimmalle osalle kansasta hyvinvointivaltio on edelleen täyttä totta. Kaikki eivät vain ole huomanneet, että sana ”hyvinvointivaltio” merkitsee jotain ihan muuta kuin ennen.
    ”Itse hyvinvointivaltion instituutiot ja rakenteet ovat muuttuneet hyvin vähän. Mutta tapa ajatella hyvinvointivaltiota on muuttunut. Hyvinvointivaltion ajatellaan antavan perustan ja välineet pyrittäessä tekemään Suomesta kilpailukykyinen innovaation avulla”, Kettunen sanoo.
    Kettusen mukaan 2000-luvun suomalainen yhteiskunta on läpitaloudellistunut. Siinä missä aiemmin hyvinvointivaltiota perusteltiin itse hyvinvoinnilla, nyt kysymys on taloudellisen kilpailukyvyn säilyttämisestä. Tällaisessa tilanteessa hyvinvoinnista tulee talouden väline, sosiaaliset, moraaliset ja eettiset arvot eivät ole enää itseisarvoja.
    ”Kansallisvaltiot ja eritasoiset yhteisöt kilpailevat keskenään luotettavuudella ja houkuttelevuudella rahavirtojen reiteistä päättävien ylikansallisten toimijoiden edessä. Suomessa ja muissa pohjoismaissa ajatellaan, että hyvinvointivaltion rakenteet ja työelämän sääntelyjärjestelmät ovat kilpailukyvyn tae.”
    Ajatus ei ole uusi. Kettunen kertoo, kuinka Suomessa sosiaalipolitiikkaa on aina tarkasteltu enemmän tai vähemmän taloudellisista edellytyksistä käsin. Ruotsissa on taas ajateltu, että sosiaalipolitiikka luo edellytykset taloudelliselle kasvulle.
    ”Uhkana on, että hyvinvointivaltion välineellistymisen myötä tulevaisuuden poliittiset vaihtoehdot voivat hävitä”, Kettunen sanoo.

Suomalaisten jakautuminen eri ryhmiin heidän menestyksensä perusteella voi kuitenkin olla pelkkä illuusio, joka löytyy ennemminkin katsojan silmästä kuin tilastoista. Sosiaalipolitiikkaan syvällisesti perehtynyt Stakesin Heikkilä tyrmää ajatuksen jakautuneesta Suomesta.
    ”Se on populistista puhetta. Eurooppalaisittain Suomi on todella vähän kahtia jakautunut kansakunta. On vain niin, että hyvinvointivaltiota tutkivia ammattilaisia on meillä niin paljon, että olemme tulleet yliherkiksi pienillekin lohkeamille tulo- ja kulutuserojen kasvussa”, Heikkilä sanoo.
    Yleisesti suomalaisilla menee Heikkilän mielestä todella hyvin, jos ei oteta huomioon pysyvästi työelämästä syrjäytyneitä pitkäaikaistyöttömiä.
    ”Jos puhutaan psykososiaalisesta hyvinvoinnista, en näe mitään hälyttäviä tai järkyttäviä trendejä. Alkoholikuolemien, itsemurhien, avioerojen ja sen sellaisten määrä ei ole muuttunut mitenkään kauhistuttavaksi. Jos jotain muutosta on, se voidaan laittaa urbanisoitumisen, kaupungistumisen, piikkiin”.
    Samoin kuin suomalaiset, myös hyvinvointivaltio voi Heikkilän mukaan hyvin. Heikkilä pitää ylipäänsä ajatusta hyvinvointivaltion muuttumisesta taloudellisen kasvun välineeksi höpöhöpönä.
    ”Euroopan Unionin retoriikka, jonka mukaan hyvinvointi olisi taloudellisen kasvun tekijä on naurettavaa. Se on hokema, josta ei ole tutkimuksellista näyttöä. Tosin ei ole vastakkaisestakaan”, Heikkilä toteaa.

Entäpä suuri ja mahtava lama? Eikö lama langettanut valtavaa laskua meidän ja meidän lastemme maksettavaksi?
    Lehtiotsikot kertovat jatkuvasti pahoinvoinnista koulussa, sairaanhoitajien uupumuksesta ja julkisin varoin kustannetun sosiaalisen turvaverkon yleisestä natinasta. Syynä tähän pidetään usein laman aiheuttamia säästöjä, jotka lopulta vievät meiltä kaikilta hyvän koulutuksen ja terveydenhuollon.
    Koko yhteiskuntaa tutkivan Heikkilän näkökulmasta kyse on kuitenkin vain reunaryhmien ongelmista. Hälyttävät äänet, joita julkisuudessa kuuluu, tulevat niin sanotusta marginaalin tutkimuksesta.
     ”Yhteiskunnan suurilla massoilla menee hyvin, mutta marginaalien kohdalla tilanne on hälyttävä”, Heikkilä myöntää.
    ”Laman syvistä vuosista 1991-1997 tehtiin intensiivistä tutkimusta, että jumalauta, kun makrotaloudessa tapahtuu tällaisia muutoksia, niin kyllä sen täytyy näkyä kansalaisten hyvinvoinnissa. Mutta köyhyysasteen nousua ja tuloerojen kasvua ei tapahtunutkaan. Jos mitataan todella tarkasti, pientä kahtiajakautumista voidaan havaita. Kymmenen prosenttia jäi lähtökuoppiin vuoden 1994 tienoilla ja loput 90 prosenttia jatkaa juoksuaan eteenpäin.”
    Lamasta jäi monelle traumaattisia muistoja, mutta katkeruutta ja pettymyksiä ei voi Heikkilän mukaan yleistää koko kansakuntaa koskeviksi.
    Myös Pauli Kettusen mielestä laman seurauksista pitää puhua eritellymmin.
    ”Laman kontolle sälytetään tai ikään kuin laman luonnonvoimaisesti aiheuttamina muutoksina pidetään sellaista, mikä tosiasiassa johtui lamasta riippumatta syntyneistä prosesseista ja ratkaisuista, jotka sitten kietoutuivat yhteen laman vaikutusten ja lamaa koskeneiden poliittisten ratkaisujen kanssa”, Pauli Kettunen sanoo.
    Synkistä ennusteista huolimatta lama ei siis pilannutkaan Suomen ja suomalaisten tulevaisuutta. Ja ennen kaikkea ”lama on jo todistetusti ohi”, sanoo kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti, Suomen Akatemian vanhempi tutkija Jari Ehrnrooth. Mutta ilmaiseksi lamaa ei nujerrettu, vaikka ”suuren laman vaikutukset eivät enää näy taloudessa. Ne ovat enemmän murheellisia lauluja, ihmis- ja yrityskohtaloita”, Ehrnrooth jatkaa.

”2000-Luvulla on mahdotonta puhua suomalaisista kuluttajista yhtenäisenä joukkona. Yhtenäiskulttuurin aika on ohi ja kansalaisista on tullut kuluttajia”, sanoo kuluttajatutkija Minna Autio Helsingin yliopiston taloustieteen laitokselta.
    ”Vielä 1960- ja 1970-luvulla alati kasvavat kulutusmahdollisuudet yhdistivät kansakuntaa. Yhdessä rintamassa ostettiin jääkaappeja, pakastimia, autoja ja pesukoneita. 2000-luvun kulutuskulttuuriin kuuluvat yksilölliset valinnat sekä kulutuksesta pidättäytyminen joko pakon edessä tai vapaaehtoisesti. Kuluttajan roolia korostetaan myös aikaisempaa enemmän. Kansalaisista on tullut kuluttajia, Autio sanoo.
    Aution mukaan syrjäytyminen on edelleen ongelma. Nykyisin varsinkin nuoret ovat hänestä riskiryhmä. Suurilla ikäluokilla menee hyvin, mutta nuorisotyöttömyys pysyy korkealla. Työllistymisessä on myös selviä alueellisia eroja. Varsinkin maaseudulla työllistyminen on erittäin vaikeaa.
    ”Kun katsoo kaupunkilaisten elämää ja jopa keskitason virkamiesten, poliittisen elämän ja liike-elämän toimijoiden seikkailuja ympäri Eurooppaa, sekä kuuntelee heidän puhettaan ja käsitteistöään, niin voisi luulla, että jokin välimatka urbaanin ja ei-urbaanin väestön välillä aukeaa.”
    Eli jos tulevaisuudessa syntyy eroja, ne syntyvät kaupunkilaisten ja maaseudun asukkaiden välille. Tällöin mikään ei varsinaisesti muuttuisi, sillä koko itsenäisyyden ajan Suomessa on aina lähdetty maaseudulta taajamiin köyhyyttä pakoon.
    Mutta pelko jonkinlaisesta suomalaisten jakautumisesta on ja pysyy. Pelolla on historialliset syynsä.
     ”Suomessa on kansalaissodan seurauksena ollut tapana pelätä suurta kahtia jakavaa konfliktia. Sellaista ei ole näkyvissä”, sanoo sosiologi-historioitsija Ehrnrooth ja arvioi, että esimerkiksi Euroopan unioniin liittymisen alla pelättyä kahtiajakautumista ei ole tapahtunut.
    Yhtenäiskulttuurin hajoaminen on sen sijaan nostanut paikalliset kulttuurit uuteen kukoistukseen. ”Vielä viisitoista, kymmenenkin vuotta sitten Suomessa ajateltiin, että maakuntaerot, kuten murteet, ovat museaalisia ja merkityksettömiä asioita, jotka voidaan unohtaa. Nyt näyttää siltä, että paikallinen kulttuuri nostaa päätään”, Ehrnrooth sanoo.
     Paitsi paikallisia, kulttuuri saa Ehrnroothin mukaan myös eurooppalaisia muotoja. ”Luulen, että tämä on vaikea pala monille niille, jotka ovat eläneet lapsuutensa toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen, eli suurille ikäluokille, jotka ovat tottuneet siihen, että niin radikaaleja kuin he ovatkin, suomalaisuus ja Suomi ovat toiminnan konteksteja”, Ehrnrooth sanoo.
    ”Toisaalta pyrkimys yhtenäiskulttuuriin ja yhteen asiaan uskomiseen on edelleen vahva. Ennen oli paperiteollisuus, nyt uusi tekniikka ja Nokia. Halutaan aina yksi, jonka nimeen vannotaan”.
    Ehrnrooth pitää Kettusen lailla 2000-luvun Suomen ongelmana kulttuurin läpitaloudellistumista. Markkinatalous tunkeutuu niillekin alueille, joille se ei Ehrnroothin mielestä kuulu.
    ”Esimerkiksi taiteen ja tieteen alalla panos-tuotos -ajattelun soveltaminen ei ole mahdollista”, Ehrnrooth sanoo. ”Ehkä yhteiskunnan taloudellistumistakin vaarallisempaa on se, että kielenkäytöstä tulee markkinatalouden kieltä.”
    ”Se on markkinatalouden kirous. Markkinatalous on kuin Vanhan testamentin Jumala, joka ei siedä muita jumalia. Se haluaa, että kaikki tottelevat sitä ja puhuvat samaa kieltä. Ei tunnusteta sellaisten asioiden olemassaoloa, joista ei voida puhua markkinatalouden kielellä.”

”Suomessa politiikka ei ole moraalin asia. Kukaan ei sano, että näin on tehtävä, koska se on oikein ja se on hyvä. Tässä suhteessa Suomi eroaa Ruotsista, joka on pidemmän hyvinvoinnin ja itsenäisyyden kansakunta. Siellä politiikka on syvemmin moraalin asia. Jos jokin asia on hyvä, se tehdään, eikä ajatella, mikä on väistämätöntä”, Jari Ehrnrooth toteaa ja kuvailee, kuinka suomalaisessa politiikassa vannotaan inhorealistisuuden nimiin.
    ”Reaalipolitiikan ihanne on miespoliitikko, joka yrmeällä tyylillä ilmoittaa, että jokin on väistämätöntä.”
    Suomessa aktiivinen politiikka on viime vuosien muutosten aikana ollut Ehrnroothin mukaan sopeutumista, jota kuvaa hyvin sana mallioppilas.
     ”Se on merkki omasta epävarmuudesta kansakuntana. Ja sillä sitten ylpeillään, kuinka hyvin nämä asiat hoidetaan.”
    Näyttäisi siis siltä, että jähmeä neuvosto-Suomi ei eroa niin paljon uudesta euro-Suomesta kuin voisi luulla. Suomessa ajatellaan aina, että meidän on sopeuduttava joihinkin ulkopuolisiin ehtoihin.
    Onko siis Suomessa mikään muuttunut? Ehrnroothin mukaan reaalipoliittisuus liittyi enemmän Neuvostoliittoon, kun taas Symbioosi EU:n kanssa voi mahdollistaa paljon suuremman poliittisen vapauden.

Mikä suomessa on sitten loppujen lopuksi muuttunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana? Matkapuhelimia ja kotitietokoneita on enemmän.
     Kollektiiviset totuudet ovat saaneet uuden sisällön. Se on osittainen muutos.
    Kollektiiviset pelot kansalaisten jakautumisesta eri ryhmiin ja halu säilyttää hyvinvointiyhteiskunta ovat sen sijaan pysyneet muuttumattomina.
    Hyvinvointivaltion säilyttäminen on kuitenkin kova tehtävä, koska se ei ole enää yksin suomalaisten omista kyvyistä kiinni, sanoo poliittisen historian professori Kettunen.
    ”Jos pelkästään kansallisvaltion sisällä harjoitetaan politiikkaa, jossa yritetään vastata taloudelliseen kehitykseen ja nähdään politiikan merkitys vain yhteisön kilpailukyvyn edellytyksen luomisessa, silloin koko ajan tapahtuu politiikan välineellistymistä. Tässä tilanteessa osa vanhan hyvinvointivaltion elementeistä olisi säilytettävissä vain ylikansallisten päätösten avulla.”

Lähteet: Tilastokeskus, Suomen tilastollinen vuosisata (Tilastokeskus 1999) ja Helsingin Pörssi

Heikki Valkama
Kuva: Aleksi Salokannel