12. toukokuuta 2000
Teksti:

Blimblom. Oven takaa ei kuulu mitään. Kestää toista minuuttia ennen kuin oven avaa mies, joka on pienempi kuin kuvittelin. Hän näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta.
    ”Eikös teidän pitänyt soittaa?” mies kysyy ärtyneesti.
    Valahdan veltoksi. Olen Sotkamossa tapaamassa Veikko Huovista, mutta jokin on vialla. Ovella seisoo äkäinen kirjailija.
    Väärinkäsitys paljastuu. Huovinen on odottanut varmistussoittoa haastattelupäivästä. Hetken seisomme kuvaajan kanssa hölmistyneinä tuulikaapissa, kunnes Huovinen päästää meidät sisään.
    ”Kai sitä on alistuttava uhriksi”, hän tuhahtaa.
    Asetumme Huovisen työhuoneeseen, jonka seiniä kiertävillä kirjahyllyillä on lähinnä historiaa ja tietokirjallisuutta. Ikkunan ääressä on työpöytä ja sen päällä sähkökirjoituskone.Ehdin kuvitella, kuinka tässä kammiossa on kirjoitettu lyhyitä erikoisia tai Veitikkaa. Pöydät ovat tursunneet Hitler-kirjoja ja piippu on nököttänyt kirjailijan suupielessä. Ilme on ollut ilkikurinen, kun Huovinen on painanut menemään. Kunhan tämän lukevat…
    Nyt tunnelma työhuoneessa on viileä, melkein jäinen. Mieleen hiipii Huovisen tuorein teos, kokoelma eläinaiheisia erikoisia. Kirjassa on sarja eläinten haastatteluja, joista yhdessä vähäsanainen ja äreä karhu saa haastattelijan niskakarvat pelosta pystyyn.
    Kirjailija asettuu keinutuoliin. Aikaa haastattelulle on kuulemma kolmisen varttia. Kiirehän tässä tulee, mutta paniikille ei ole sijaa. Nauhuri päälle ja jäätä murtamaan.
    Aloitetaan Hirristä, Huovisen esikoisteoksesta, jonka ilmestymisestä tulee näinä päivinä kuluneeksi 50 vuotta. Onko luvassa juhlat, tunnustelen maastoa.
    ”Ei.”Aha. Pahalta näyttää.
    Niin, seremoniathan eivät ole koskaan viehättäneet Teitä?
    ”En ole koskaan pitänyt kirjan julkistamistilaisuuksia tai osallistunut matineoihin.”
    Vastaus pitenee. Ehkä kaikki toivo ei olekaan mennyt. Teemme sinunkaupat ja hiljalleen jää alkaa sulaa.
    Huovinen kertoo, että viidenkymmenen kirjailijanvuotensa aikana hän on esiintynyt vain muutaman kerran julkisesti. Yksi harvoista esiintymisistä oli syksyllä 1950 Ilmari Kiannon kanssa Kajaanin Seurahuoneella. Tuolloin Huovinen oli 23-vuotias esikoiskirjailija ja Kianto 76-vuotias kaiken nähnyt huru-ukko.
    Sitten tuli Konsta.
    Esiintymisestä Kiannon kanssa ehti kulua vain kaksi vuotta, kun Veikko Huovinen oli jo kypsynyt sellaisiin kirjailijanmittoihin, että hän pullautti maailmaan Havukka-ahon ajattelijan.
    ”Se on aika erikoinen kirja niin nuoren miehen tekemäksi. Olin vissiin niin pirun kypsä. Varhaiskypsä.” Kasvoilla välähtää ilkikurinen virnistys.
    Havukka-aholla 25-vuotias Huovinen kirjoitti itsensä kertarysäyksellä Suomen kansan rakastettujen kertojien joukkoon.Kun Havukka-aho ilmestyi, Suomessa elettiin sodanjälkeistä niukkuuden aikaa. Sotakorvauksia maksettiin selkänahasta ja maata jälleenrakennettiin vakavissa tunnelmissa. Havukka-ahon luonnonkuvaus ja lämmin huumori vetosivat synkkyyden keskellä puurtaviin suomalaisiin käsittämättömällä teholla.Suurin valloittaja oli teoksen päähenkilö Konsta Pylkkänen, joka oli esiintynyt jo esikoisteos Hirrin parissa novellissa. Havukka teki Konstasta kansallisen instituution.
    Kirjan suosio on Huoviselle vieläkin mysteeri.
    ”Se oli merkillistä. Kirjan täytyi sattua jotenkin ajan hermoon.”
    Innokkaat lukijat ja ihailijat alkoivat pitää rehevää ja koomista Konsta Pylkkästä Huovisen alter egona. Leima istui sitkeässä ja joidenkin silmissä Huovinen taitaa olla ikuisesti korpi-Konsta.Havukka aiheutti ihailua myös kirjallisissa piireissä, ja nuorelle kainuulaiskirjailijalle myönnettiin valtionpalkinto.
    Ulkokirjallinen hässäkkä ei Huovista miellyttänyt. Konstasta tuli kirjailijalle pitkäaikainen taakka, josta hän vapautui vasta kirjoitettuaan Veitikan pari vuosikymmentä myöhemmin.
    Myös tunnelma kirjailijan kammarissa alkaa hiljalleen vapautua. Mutta kiirettä pukkaa. Huovinen on julkaissut nelisenkymmentä teosta, joista olemme käsitelleet kaksi ja aikaa on kulunut parikymmentä minuuttia.Katson kysymyspapereitani. Nyt on tehtävä valintoja. Keskeisten teosten lisäksi on käsiteltävä vielä ainakin Kekkosta, pasifismia, pörssikeinottelua ja suomalaista älymystöä.
    Kirjailija vilkaisee papereitaan tuhraavaa haastattelijaa tuuheiden kulmiensa alta. Mutta ennen kuin käymme kiinni pasifismiin, on pengottava vähän taustaa.
    Veikko Huovinen syntyi Simossa 1927, mutta perhe muutti jo varhain Sotkamoon. Lapsena hänen kerrotaan olleen kepposteleva ja ilkikurinen mutta pohjimmiltaan kunnollinen. Huovisten koti oli henkevä ja pikku-Veikko kahlasi jo varhain läpi hyllymetreittäin niin kauno- kuin eräkirjallisuuttakin.
    Koulun katkaisi sota, johon Huovinen osallistui vapaaehtoisena ilmatorjuntamiehenä jatkosodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Sodan jälkeen hän oli metsätöissä, kunnes lähti opiskelemaan metsänhoitajaksi Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan.
    Opiskeluvuosinaan Helsingissä Huovinen oli yksinäinen ja vetäytyvä. Hän harrasti öljyvärimaalausta ja vierasti opiskelijarientoja. Kesät kuluivat harjoitteluissa kotimaakunnassa Kainuussa.Ollessaan palovartijana Vuokatilla kesällä 1949 Huovinen alkoi kirjoittaa tosissaan. Kun kertomuksia oli kasassa kokoelman verran, Huovinen lähetti käsikirjoituksen kustantajalle. Pinkasta syntyi Hirri.
    Valmistuttuaan metsänhoitajaksi olympiavuonna 1952 Huovinen palasi Kainuuseen. Helsingin kirjalliset piirit eivät houkutelleet häntä silloin, eivätkä myöhemminkään.Huovinen jatkoi kirjoittamista metsänhoitajan työn ohessa, kunnes heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1957. Ratkaisevaa oli Havukka-ahon menestys, Huovinen sanoo.
    Metsästä pasifismiin. Arvioin, että aikaa on jäljellä kymmenisen minuuttia. Siihen nähden kirjailija vaikuttaa ihmeen kiireettömältä.
    Vuonna 1956 Huovinen julkaisi hämmentävän teoksen nimeltä Rauhanpiippu. Kirja on satiiri sodasta ja sotaintoilusta, pasifistinen pamfletti kymmenen vuotta ennen rauhanmarssijoita. Se ilmestyi keskellä sotakirjojen tulvaa, pari vuotta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan jälkeen.
    ”Rauhanpiippu oli aikamoinen yritys, merkillinen kirja. Se on puhdas pasifistinen kirja, jossa tuomitaan sota. Eihän sodanvastaista propagandaa saisi koskaan harjoittaa”, Huovinen sanoo.”Rauhanpiippu sai sekavan vastaanoton ja kriitikot olivat hämmentyneitä. V.A. Koskenniemi käsitteli Uudessa Suomessa aika mukavasti, mutta Matti Kuusi oli sitä vastaan”, hän muistelee.
    Rauhanpiipun tuoreen painoksen takakannessa on lainattu vanhaa Suomalaisen Suomen kritiikkiä, jossa Jouko Tyyri lausuu: ”Paljon olisi kuitenkin voitettu, jos yksikin nainen lakkaisi Huovisen ansiosta ihailemasta univormuja tai torvisoittoa.”
    Huovinen sanoo, että suurvallat ja asevarustelu nujertavat ihmiskunnan. ”Tshetshenia on siitä tuorein esimerkki.”
    Siellä, missä ei sodita, militarismi on suosittua ja univormut haluttuja.”Nyt nämä tattoot näkyvät olevan hirmu suosittuja. Eivät Groznyin naiset taida tattoista paljon välittää”, Huovinen sanoo.
    Hänen mielestään Suomella on syytä olla terhakat asevoimat. ”Tällaisella pikkuvaltiolla on hyvä olla kunnon armeija ja jotain kättä pitempää.”
    Aikamme on lopussa, mutta keinutuolissaan istuva Huovinen ei tee elettäkään lopetellakseen haastattelua. Päättelen, että olemme saaneet jatkoaikaa. Nyt äkkiä Kekkonen kehiin.
    Huovista on kutsuttu ”toisen tasavallan toisinajattelijaksi”, sillä useilla satiireillaan hän sivalteli Kekkosen ajan ummehtunutta ilmapiiriä. 1960-luvun lopulla Huovinen kehitti uuden lajityypin, kondomimainoksesta nimensä plokanneet lyhyet erikoiset. Pakinamaisissa lyhyissä erikoisissa Huovinen otti kantaa ajan ilmiöihin perinteisen satiirin keinoin eli käyttämällä vertauskuvia, kuten eläinsatuja tai historiaa.
    Kaikkialla Huovisen huumoria ei suvaittu. 1970-luvulle tultaessa kriittiset äänet olivat vaienneet ja koko puoluekenttä kyykyssä Kekkosen edessä. Kun Kainuusta kajahteli pisteleviä kommentteja, joissa pilkattiin ajan poliittista ilmapiiriä, K-linjan tykit suunnattiin Huovisen suuntaan. Itse Kekkonen teilasi Liimatainen-nimimerkillään Huovisen Rasvamaksan Suomen Kuvalehdessä.
    ”Satiireissani irvin ja letkauttelin Kekkosen suurta hovia, en niinkään itse Kekkosta”, monta kertaa linnanjuhlissa Kekkosen kaudella käynyt Huovinen tarkentaa.”Kekkonen piti nyörit käsissään. Ehkä hän oli just sopiva mies siihen aikaan. Kekkonen kulki jalan ja suksilla kansan keskuudessa. Nyt kyliin ajetaan mustalla autolla ja koululapset ovat liput käsissä vastassa.”
    Pelaamme jo toista kymmenen minuutin jatkoaikaa. Oliko aikarajoitus vain kirjailijan tapa osoittaa närkästystään, mietin.Puhutaanpa pörssipeleistä ja sijoitus-Suomesta. Huovinen kirjoitti kymmenen vuotta sitten edellistä nousuhuumaa irvineen Kasinomies Tom -kirjan. Mitä kirjailija miettii uudesta nousukaudesta?
    ”Elämme pirullista aikaa, joka on nostanut rikastujat sankareiksi. Lehdet julkaisevat luetteloita rikkaimpien tuloista. Suomen rahaherrat ovat unohtaneet, mitä merkitsee kansa. Kun sota tulee, kelpaa kansakin siihen mukaan.”
    Huovinen sanoo suhtautuvansa Euroopan unioniin kriittisesti.”Kansojen kesken tulee aina rahasta riitaa”, Huovinen muistuttaa.Erityisesti häntä huvitti hoppuilu Haiderin tapauksessa. ”Että niillä oli kiire.”
    Itseään Huovinen on varjellut nykyajan vitsauksilta. Hänellä ei ole internet-yhteyttä eikä edes tietokonetta.”Olen päättänyt, etten saastuta itseäni tietokoneella.”
    Kirjat syntyvät yhä luotettavalla sähkökirjoituskoneella.”Neljä ensimmäistä kirjaa kirjoitin lyijykynällä ruudulliselle paperille. Kun kynästä siirtyi kirjoituskoneeseen, se siirtymävaihe oli mutkallinen: kuinka saada ajatus virtaamaan näppäimistön kautta.”
    Huovinen on pysynyt suunnilleen kirja per vuosi -tahdissa jo viisikymmentä vuotta. Vaikka vuosia tuli juuri täyteen 73, hän nousee edelleen aamukuudelta kirjoittamaan pariksi tunniksi. Nyt on työn alla muistelmat, Huovinen paljastaa.
    ”Olen niin laiskakin. Hyvä saavutus on kaksi liuskaa päivässä. Kun päiviä laittaa perätysten, niin jotakin siitä tulee.”
    Kotimaisen nykykirjallisuuden kotkotuksia Huovinen ei jaksa seurata.”Se on niin ikävää. Avioeroja, hajonneita perheitä, kolmiodraamoja, kapakkaelämää.”
    Monet kirjailijat on Suomessa nostettu kansakunnan kaapin päälle, niin sanotun älymystön aateliin. Huovinen on aina piruillut suomalaisälymystölle. Hän on kutsunut heitä ”älymystöläisiksi” ja ”enemmistöläisiksi” mukaillen venäjän bolshevikki-sanaa.
    Huovista itseään ei ole noteerattu älymystölistoilla, kun viisailta on kyselty kantoja Kosovon pommituksiin tai Tshetshenian sotaan. On Huovinenkin tosin saanut arvonantoa osakseen: viime marraskuussa hänelle myönnettiin professorin arvonimi.”En ole ilmeisesti älymystöön koskaan kuulunut. Eihän mulla älyä ole”, Huovinen naurahtaa.
    Univormuja vierastanut Veikko Huovinen on kavahtanut myös karsinoita, joihin hänet on kirjailijana yritetty sulloa.Huovinen on leimattu milloin humoristiksi, kainuistiksi, arvokonservatiiviksi tai rasistiksi. Seuraavalla teoksellaan Huovinen on yleensä kirjoittanut itsensä ulos näistä ahtaista määreistä.
    ”Toisinajattelijana hän on kulkenut eri suuntaan kuin joukkoliikkeet”, Huovisen tuotantoa tutkinut Tero Liukkonen on todennut.
    ”Eiköhän siinä ole tarpeeksi”, kirjailija tokaisee. Olemme ylittäneet määräaikamme yli puolella tunnilla.
    On symbolisen sovinnon aika.
    Huovinen kaivaa pahvilaatikosta kaksi tekijänkappaletta Rauhanpiipun tuoretta painosta ja kirjoittaa meille omistuskirjoitukset. Aika veitikka.

Jaakko Lyytinen, Sotkamo
Kuva: Riku Isohella