31. maaliskuuta 2000
Teksti:

Pelon maantiede -ohjaaja Auli Mantilaa ei saa valokuvata lehtiin. City-lehden lähettämä paparazzi-kuvaaja yritti, turhaan. Lehti pystyi tarjoamaan vain silminnäkijän kuvaukseen perustuvan Mantila-piirroksen.
    Mantila on tiukassa julkisuuslinjassaan kuin elokuvansa naiset, jotka vaativat rajojensa kunnioittamista tilanteessa kuin tilanteessa. Kannattaa uskoa, ellei halua turpiinsa.
    Suomen ulkopuolisessa maailmassa kaikki eivät kuitenkaan tiedä, missä raja menee. Helmikuussa Mantila kävi Berliinin elokuvajuhlilla promotoimassa Pelon Maantiedettä ja poseerasi brittiläisen Moving Pictures -lehden valokuvaajalle Sabine Plamperille. Potretti ilmestyi ohjaajan haastattelun yhteydessä 17.2.
    Ehkä Mantilan rajat venyvät, kun ollaan Suomen rajojen ulkopuolella. Imagon koskemattomuudesta voi tinkiä, jos tavoitteena on neitseellisten markkina-alueiden penetraatio. Anja Snellmanin nimi kun ei välttämättä myy kaikkialla.
    Tai ehkä tämä ristiriita on luova ristiriita, Mantilan elokuvien syntyprosessin keskeinen osa. Prosessin alkuvaiheessa pohditaan, että ihmisten tarpeet eivät käy yksiin ja aina ei saa mitä haluaa. Näistä lähtökohdista päädytään filmaamaan kohtauksia, joissa Leea Klemola sauhuaa yliaggressiivisesti. Lopuksi ohjaaja antaa haastattelun, jossa hän analysoi sauhuamista filosofisesti ja toisaalta myöntää, ettei itsekään tajua siitä juuri mitään.
    Pelon maantieteeltä odotettiin paljon, sillä Mantilan hieno Neitoperho lupasi paljon. Se vetosi kaikkiin jotain erilaista tarvitseviin katsojiin, niin feministeihin kuin kauhufaneihinkin. Se oli oivaltavan kieroutuneessa psyko(pato)logiassaan samoilla linjoilla kuin suitsutettu Rakkaudella, Maire, mutta vei asiat vähän pitemmälle eikä koristellut niitä yläluokkaisella luksuksella.
    Nyt kun Pelon maantiede on ulkona, ylä- ja alakulttuurien edustajat ovat antaneet siitä ”ihan hyvä, mutta…” -henkisiä kommentteja. Kaikki haluaisivat pitää elokuvasta, mutta olo on tyhjä. Jopa positiivisiksi tarkoitetuista kritiikeistä voi aistia, että elämyksellinen tai ajatuksellinen anti tuotti pettymyksen.
    ”Tyypillisiä jännärikliseitä”, ohjaaja Pirjo Honkasalo tuhahti Pirkko Saisiolle poistuessaan ennakkonäytöksestä. Miehen Gloria -lehden Olli Manninen puolestaan heitti mediakolumnissaan, että ”tällaista jälkeä syntyy vain kun lepakot pääsevät puikkoihin”.
    Olli tarkoittaa lepakoilla lesboja, joista ei ilmeisesti ole elokuvantekijöiksi.
    Kävin kesällä Pelon maantieteen kuvauspaikalla. En havainnut lesbovärinöitä. Klemola tosin kertoi runkkausvitsejä. Eija Vilpas nauroi, muita kyllästytti.
    Samantekevää, mitä Pelon maantieteen tekijät ovat. Jos elokuva ärsyttää miehen gloriaa julistavia konservatiivitaaveja noin rajusti, siinä on pakko olla jotain suurta.

Lauri Lehtinen