31. maaliskuuta 2000
Teksti:

Tapaan telkkarista tutun näyttelijän Hietalahden torilla ja vaihdamme kuulumiset. Heti siihen tunkee mummo kamera kädessä ja hehkuttaa että kyllä sinä Mari olet luonnossa ihan yhtä reipas kuin televisiossa. Mari ei ehdi sanoa mummolle sanaakaan. Mummo haluaa kuvata ja elehtii minut väistämään. Riemu siitä nousee, kun lupaan ottaa tähdestä ja mummosta yhteiskuvan.
    Ainakin jotain hyötyä minulle teatterikorkeakoulun käymisestä on: voin bongata koulukavereita viikkolehdistä ja moikkailla viileästi lymit, kinnuset ja summaset.
    Kuukausi sitten saunotin Salatut elämät -sarjan käsikirjoittajaa. Yhtä niistä, sillä heitähän on lauma. Käsikirjoittaa ahdisti. Story editoreiden ja script editoreiden kanssa oli erimielisyyksiä. Englannissa majailevan storyline teamin lähettämä juonirunko ei käsikirjoittajan mielestä oikein istunut suomalaiseen todellisuuteen ja muutenkin käsikirjoittajaa – tai tarkemmin määriteltynä dialoginvääntäjää – mietitytti mitä oma yksitoistavuotias tästä ohjelmasta tuumaa. Näistä huumehommista ja aborttiasioista.
    Suomalainen televisio kaupallistui ulkomaisten konseptien avulla. Kun tarvittiin lisää ohjelmaa ja kiireesti, niin mentiin suoraan kopsaamaan.
    Minäkin olin porukassa, joka lähetettiin Yleisradion rahoilla opiskelemaan saippuareseptiä kuukaudeksi Teksasiin ja Kaliforniaan. Opin että Amerikassa on tiheämmin mainoksia kuin Suomessa. Vaikka senhän kyllä huomaa ihan itse vaikka Ally McBealista, kun joka väliin ne heittävät pilvenpiirtäjiä, vaikka ei olisi vielä suomalaisen makkaramainoksen aika.
    Matkiminen on vain huonoa. Se tuottaa velttoa ja katsojaa aliarvioivaa jälkeä. Telkkari on hieno väline ja viikoittaiset sarjat saattavat olla kovia teoksia.
    Mutta miksi aina matkitaan muualta. Miksi aina tuijotetaan katsojalukuja ja tilastoja, jotka kertovat kuinka monta prosenttia amerikkalaisista jähmettyy tämän sarjan (ja näiden mainosten) ääreen. Eikö Suomessa uskota vieläkään, että tekijöilleen merkittävä – ja sitä kautta omannäköinen – teos viettelee myös katsojat. Sellainen joka on häpeämätön ja omiin havaintoihin perustuva. Sellainen josta katsojalle jää ajan tuhlaamisen vastineeksi innostunut ja kohottunut olo.
    Tämä sama pätee niin telkkarissa, taidenäyttelyssä kuin gradun vääntämisessäkin. Kaverin aiheesta ja opintoviikkojen takia kasattu seminaariesitelmä jää helposti puolinaiseksi. Ei siitä kukaan jaksa innostua.
    Havainnot ja omat kokemukset ovat tekijänsä polttoaine. Ne ovat merkittävä pääoma, tärkein mitä tieteen- ja taiteentekijällä on. Silloin ei kalastella yleisöä tai ajatella oletettuja katsoja- tai lukijalukuja. Ne tulevat kyllä itsestään, jos tekijän into aiheeseen on vahva. Ehkä olen liian kirkasotsainen ja vanhanaikainen, ehkä olen viikon tollo, kuten Jukka Kajava itseään Hesarissa nimitti kun kirjoitti Salattujen elämien olevan vaarallista potaskaa.
    Mutta ilman tekijän intohimoa omaan aiheeseen ei tule ollenkaan hyvää. Korkeintaan ihan kelpoa. Tehdasmaisesti toisten kehittämään konseptiin väännetty on vääjäämättä potaskaa. Ei muoto yksin potaskaksi tee. Mutta tärkeä henkilökohtainen sisältö kyllä löytää itsestään oman muotonsa.

Riikka Ala-Harja

riikka.ala-harja@nic.fi