04. helmikuuta 2000
Teksti:

Mainostoimistorock

J. ”kun me mennään turkkuseen” Karjalainen antoi Suomirockille elähtäneet lapsenkasvot. Yhdestä renkutuksesta uransa rakentanut Karjalainen on mainostoimistorockin kantaisä. Vain hän osaa tehdä biisin, jonka kulun tietää nuotilleen jo ensisoinnuista. On kaikki niin kuin ennenkin.
    Jiin pahin synti on kuitenkin Väinö-poika, josta hän teki uransa infantiileimmän jollotuksen.
    Karjalaisen onneksi hänellä on Suomessa ainakin 35 000 ystävää, jotka ostavat selkäydinrefleksillä hänen jokaisen levynsä. Samat 35 000 piinaavat kanssaihmisiä laulamalla kahden tuopin jälkeen Pikkukakkosen postia. Muita mainosrokkareita ovat Mikko ”Jeesus” Kuustonen ja Edu ”Laivakoira” Kettunen.

Soul-limat

Tekopirteässä epäaitoudessaan mainostoimistomiehille vetävät vertoja vain Suomi-soulin Daltonin veljekset. Pituusjärjestyksessä: Sami Saari, Aki Sirkesalo ja Niko Ahvonen.
    Pienin on kuin homahtava folioon kääritty pikku-Tintti, keskimmäisestä tulee mieleen UFFin kautta kierrätetty Marvin Gaye -kopio ja pisimmästä Martti Vainio.
    Dandyilevässä tyylissään meikatut pulisonkipojat istuvat peräpohjolaan kuin drag-show konneveteläiseen keskiolutbaariin.

Älykköpinnistelijät

On niitäkin, joille rock on liian rajoittava ja tavanomainen ilmaisumuoto. Ismo ”huokaillen ja surien” Alanko muistuttaa joka käänteessä, että hän vierastaa kaikkea mikä on ”rock”.
    Tämän genren edustajat eivät suostu laulamaan ”beibi tule takaisin”. He laulavat mieluummin biisinsä täyteen käsittämättömiä metaforia, jotta tulisivat vakavasti otetuiksi myös taidepiireissä.
    Osa älykköpinnistelijöistä ryhtyy runoilijoiksi siinä vaiheessa, kun keskivartalo kasvaa lopullisesti ulos rock-mitoista. Runoäijien eturiviä edustavat Heikki ”sylissäni dinosauriin luu” Salo ja Aki ”pelasta maailma” Yrjänä.
    Minulle ennen niin rakkaasta Aki Willestä on tullut klassinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun torniolaisrokkari ryhtyy runoilijaksi. Ja tulosta syntyy: Teen tulen / keitän kahvia / polttelen / epävarmuusperiaate / ja keskiajan mystiikka / juoksevat sisällä kilpaa.
    Älyköt yrittävät vuorotellen astua Saarikosken saappaisiin. Kun heitä kuuntelee, tulee äkkiä ikävä Neumannia ja aivovauriota.
    Heterouskin saattaa olla älykköpinnistelijöiden silmissä sietämättömän epätaiteellista. A.W. ja Ismo päättivätkin performoida levyn kanteen korneimmat kielarit sitten Honeckerin ja Brezhnevin.
    Mutta et halua olla nainen / etkä minun olevan mies.

    Älykköpinnistely ei ole yksin miesten etuoikeus. Suomirockin viimeinen vitsaus on mää-mää-heimo: naiset, jotka cafe latten voimalla kirjoittavat biisejä vetelehtimisestä. Kun heimon kantaemo Jaana ”mut murhaa” Rinne haastattelee Maija ”hän juo joka aamu maitokahvin” Vilkkumaata siitä, millaisesta vichy-vedestä Maija pitää, on yksi latteuden muistomerkki paalutettu.

Traktorirokut

Suuri yleisö kaipaa kuitenkin rehellistä rokkia. Miehisessä traktorikansassa älykköpinnistelijöiden ja soul-hytkyjien keikistely nostaa homofobian pintaan. Onneksi peruspertsoja varten on olemassa kokonainen leegio suoraan traktorinpukilta repäistyjä artisteja.
    Genren kuningas on Pate ”mennään yhdessä leipomaan” Mustajärvi Popeda-yhtyeineen. Karvanopat ja kömpelöt kaksimielisyydet kuuluvat tähän tyylilajiin yhtä erottamattomasti kuin Mennenin tuoksu ja Hurriganes: zastö sviit kärölaina, zastö rokin litul mama.
    ”Ei mut Remu on nero, saatana”, julistaa kossuhuikkien välissä yrjöään pidättelevä ilmakitaristi.
    Vanhemmilla mutta ei niin seesteisillä päivillään traktorirokkari löytää Mikko Alatalon ihmissuhdetuotannon. Kahden avioeron jälkeen rupsahtanut roku istuu nakkikastikkeen värinen nahkarotsi päällään lähiöpubissa. Harmaantuneissa Datsun-viiksissä on olutvaahtoa ja vain jukessa laulava Alatalo voi rokua ymmärtää: On silti hyvä, ettet näe minua nyt.
    Roku ’n’roll.

liisaleena@yahoo.com