Nadja Belikovan asiakkaat tulevat ostoksille kahden henkivartijan kanssa.
Liikennevalot ovat yövaihteella, pienet oranssit valopilkut porautuvat sumun ja pimeyden lävitse vilkkuen äänettömästi, epätahdissa. Ne toimivat tiennäyttäjinä pilkkopimeässä syksyisessä yössä: ajakaa tännepäin, tässä on tie, tässä risteys. Kello on neljä. Viisimiljoonaa venäläistä on sulkenut silmänsä tältä illalta. Myös katulamput ovat sammuneet. Malyi Prospekt Pietarissa, Petrogradskin saarella. Neonkyltti. Super Babylon. 24 h.
Entinen kalanmyyntihalli.
Nykyisin peiliovia ja niiden ulkopuolella maleksivia hämäräperäisiä fiksareita, jotka kähisevät ohikulkijoille: dollareita? markkoja? Mutta nyt, keskellä yötä: mitään ei näy, ei yhtään mitään.
2 700 markalla konjakkia
Sisällä supermarketissa ehdin huomata hollanninkieliset mainosjulisteet ennen kuin ovet läimähtävät kiinni takanamme.
Neljä kassaneitiä säpsähtää. He kaikki istuvat nojaten yläruumistaan kassapöytää vasten. Pään yli vedetty takki pimentää ja lämmittää. He katsovat meitä unisina mitä helvettiä? venyttelevät, hierovat unet silmistään, sillä painajainen on saapunut. Asiakkaita.
”Emme me yleensä nuku. Meillä on tapana pestä lattioita, järjestää hyllyjä. Te yllätitte meidät hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa”, yrittää Nadja Belikova selittää hiukan väkinäisesti hymyillen.
Hän on yhdeksästä illalla aamukahdeksaan kestävän yövuoron pomo. No, kuinka monta asiakasta täällä on käynyt kello yhdeksän jälkeen?
Kassakone sylkäisee illan tilastot: 36 asiakasta. Mutta muistakaamme, että tämä on supermarket, venäläisen mittapuun mukaan jättimäinen ruokakauppa. Eikä silloin voi olla kyselemättä itseltään, kuinka on mahdollista pitää neljää kassatyöntekijää, kahta vahtia ja kahta myymälänhoitajaa töissä läpi yön.
”Älkää minulta kysykö. Minä olen vain töissä täällä”, Nadja vastaa, kuten saattoi arvatakin.
Hän selittää, että tämä on erityislaatuinen kauppa, tarkoitettu vain eliitille. ”Me jopa pakkaamme kassiin asiakkaiden ostokset.”
Hän vie meidät viiniosastolle ja heilauttaa kättään kohti hyllyrivistöä. Nadja kertoo ylpeänä, että kaupan valikoimiin kuuluu 120 erilaista viinilaatua, mikä kieltämättä on tässä maassa suorastaan ällistyttävä määrä.
Pullot näyttävät tutuilta, niiden joukosta löytyy Soavea, Gato Negroa ja bulgarialaista Merlot’ta, niin, ja tietenkin Chateau Pape Clementiä, Bordeaux-viiniä vuodelta 1988. Hinta: 6 115 ruplaa eli suunilleen 1 400 markkaa.
Muistakaa, että me olemme Venäjällä. Ja mitä me Venäjästä tiedämme? Että se on köyhä maa? Että ihmiset saavat palkkaa 400 markkaa kuukaudessa? Että metrolippu maksaa 70 penniä?
Ostaako kukaan viiniä 1 400 markalla?
”Tottakai ostaa. Eilen illalla tänne juoksi mies, joka osti konjakkia 12 000 ruplalla (noin 2 700 markalla). Ne tulevat aina vähintään kahden henkivartijan kanssa, toinen jää ovelle ja toinen kulkee puoli metriä isäntänsä jäljessä, kun tämä poimii pulloja hyllyistä”, Nadja kertoo.
Uusrikkaat eivät osta kotimaista
Koko entinen kauppahalli on valaistu, kilowatti toisensa perään valuu viemäriin, palkat juoksevat eikä asiakkaita näy mailla halmeilla. Työntekijät puhua löpisevät ja selailevat lehtiä ja minä vaellan pitkin tyhjiä käytäviä, joiden varrelta löytyy ecuadorilaista tonnikalaa 70 ruplalla (15 markkaa) ja kahdeksan rullaa Kleenex Soft Weave Toilet Paperia 200 ruplalla (vajaat viisikymppiä), mikä on hiukkasen omituista, koska täysin mukiinmenevää venäläistä vessapaperia saa muista kaupoista rullan 50 pennillä.
”Onhan se omituista. Mutta on olemassa venäläisiä, niitä kuuluisia uusrikkaita, jotka kieltäytyvät ostamasta venäläisiä tuotteita”, Nadja toteaa.
Samat ihmiset, joista on tullut miljonäärejä Venäjän kansan yhteisen omaisuuden sokean ’yksityistämisen’ seurauksena, eivät nyt suostu ostamaan venäläisiä tuotteita, ja siten he jarruttavat (heidän siis jo ’yksityistämänsä’) kotimaisen teollisuuden käynnistymistä. Juuri tällaisen vastuuttomuuden, itsekkyyden ja moraalittomuuden takia suurin osa Venäjän kansasta on ja pysyy polvillaan.
Sillä älkää kuvitelkokaan, että tämän marketin työntekijöillä olisi koskaan varaa ostaa Pampers-vaippoja tai Colgate-hammastahnaa. Ehei, käytännössä kaikki se, mitä Babylonissa myydään, on useimpien venäläisten ulottumattomissa. Ja juuri siksi Babylon ammottaa yöllä tyhjyyttään kuin kummitustalo, ja useimmiten päivälläkin. Mutta kuka tällaista bisnestä pyörittää?
”Minun käsittääkseni meillä on nykyisin venäläinen omistaja. Aikaisemmin olimme hollantilaisen yrityksen omistuksessa, ja silloin kaikki täällä myynnissä olevat tuotteet olivat hollantilaisia. Luulen, että se yritys ei enää omista tätä kauppaa… mutta enhän minä tietenkään voi tietää.”
Venäjällä kapitalismi ja demokratia tarkoittavat sitä, että tehdään töitä yksitoista tuntia mitään kyselemättä.
Ja tunnin päästä marketiin lopulta ilmestyykin asiakas, Volodja. Hän on matkalla työpaikalleen makeistehtaaseen. Aikooko hän ostaa Valion mustikkakeittoa? Tai Lapin kulta Exportia?
”Mitä? En ikimaailmassa. Minä ostan täältä vain autolehtiä, joita ei saa tavallisista kaupoista”, hän sanoo.
Ja pian hän näyttää CAR- ja Limousine-lehden tuoreimmat numerot venäjänkielisinä versioina, ja hän lähtee jo vaeltamaan kohti tehdasta, jonne on tunnin kävelymatka, kun hän yllättäen kipaisee takaisin. Hän ei halua tahrata venäläisen työmoraalin mainetta, hän selittää:
”En aio lukea näitä lehtiä työpaikalla vaan vasta kotona.”
Kaikki on sallittua
Neuvostoaikana ruokakauppojen aukioloaikoja koskevat lait olivat yhtenäisiä, mutta kuitenkin liberaalimpia kuin Suomessa. Normaalisti kaikkien kauppojen piti sulkea ovensa kello yhdeksältä illalla, mutta kullakin alueella yksi päivystävä kauppa sai olla auki myöhään, kello yhteentoista saakka. Myös hinnat olivat kiinteät, ja tuotteet hinnoiteltiin jo valmistusvaiheessa.
Kun Neuvostoliitto sitten hajosi ja yksityisomistuksessa olevia liikkeitä alkoi yhtäkkiä ilmestyä, kaikki muuttui. Vapaista aukioloajoista ja vapaasta hinnoittelusta tuli vasta saavutetun vapauden ja kapitalismin symboleja.
Nykyisin Pietarin jokaisessa korttelissa on vähintään yksi, yleensä useampikin, ruokakauppa, joka on aina avoinna. Niinpä Venäjä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä maailmantilastojen kärjessä, kun lasketaan ympäri vuorokauden auki olevien kauppojen määrä suhteessa asukaslukuun.
Ja tilanne tuntuu olevan ihmisten mieleen. Tavallisten kuluttajien perustelut ovat klassisia: ei tarvitse olla riippuvainen aukioloajoista, ei haittaa, jos unohtaa ostaa jotain, tuntuu kuin kaupat olisivat olemassa ihmisiä varten eikä päinvastoin.
Kivenheiton päässä Babylonista on seuraava ympäri vuorokauden auki oleva kauppa: Tyypillinen pieni venäläinen ruokakauppa, jossa kaikki tuotteet ovat tiskien takana.
Irina myy täällä makkaraa.
”Yöaukioloilla on huono vaikutus tähän maahan. Nykyään meidän miehemme voivat milloin tahansa ostaa lisää viinaa. Monet lapsiperheet kiroavat tätä uutta ’vapautta'”, hän sanoo.
Pelastavat oluthanat
Pian paljastuu, että Irina on kaupan työntekijöistä ainoa, joka on selvinpäin. Hänen lisäkseen paikalla on Lisa, joka vaatii meitä menemään ulos tupakalle, Lisan ystävä Olja, joka, no, ei aivan ole mukana maailmanmenossa, ja sitten on vielä Valja, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut naimisissa suomalaisen miehen kanssa.
”En pidä siitä, että he juovat, mutta en voi sille mitään. Tämä on vasta toinen työpäiväni”, Irina huokaisee.
Asiakkaita täällä ei ole lainkaan, mutta Irinan mukaan viikonloput ovat kuulemma vilkkaampia. Kadun toisella puolella on Rio-niminen yökerho, joka on auki kuuteen asti aamulla, mutta asia on niin, että Rion hinnat hipovat pilviä, ja siksi asiakkaat tulevat mieluummin tänne.
”Me myymme olutta hanasta, olemme ikään kuin Rion epävirallinen kilpailija”, hän selittää ja osoittaa sisäänkäynnin kupeessa olevaa oluthanaa, jonka vieressä on rivi muovimukeja. Yksitoista ruplaa (2,40 markkaa) puolesta litrasta olutta. Se on riittävä syy pitää putiikki auki 24 tuntia vuorokaudessa.
”Jos omistajamme pitäisi kauppaa öisin suljettuna, hän menettäisi suuria summia rahaa. Mikäli haluaa pärjätä, kauppaa on PAKKO pitää auki.”
Koska tupakka ja viina menevät kaupaksi nimenomaan öisin. Ja humalassa lompakkoa raotetaan hieman halukkaammin, sen ovat liikkeenomistajat huomanneet.
”Ei meistä kukaan haluaisi työskennellä yöllä. Mutta täällä on otettava vastaan se työ, jonka saa, emmekä me voi alkaa vaatia kauppojen yöaukiolojen lopettamista. Silloinhan me jäisimme työttömiksi.”
Irina työskentelee viikon päivävuorossa (kaksitoista tuntia), on viikon vapaalla ja työskentelee sitten viikon yövuorossa (kaksitoista tuntia). Sillä tavoin hän ansaitsee 1 000 ruplaa eli noin 230 markkaa kuukaudessa. Työsopimuksen mukaan hän voi saada silloin tällöin bonusta riippuen siitä, kuinka paljon ruokaa kaupasta ”katoaa”. Sopimuksen mukaan työntekijät saavat siis enemmän palkkaa, mikäli he eivät varastele kovin paljon.
Keskiluokan romahdus
Ja sitten Irina kertoo aivan liian tavallisen tarinan nykyajan venäläisestä liike-elämästä.
Hänellä oli miehensä kanssa toimiva liikeyritys, yhteinen pieni kioski-imperiumi. He myivät votkaa, olutta, tupakkaa, mehua, suklaata, ja elämä hymyili, kunnes tuli vuoden 1998 elokuu: rupla romahti menettäen lähes kahdeksankymmentä prosenttia arvostaan. Yhtäkkiä velat (jotka olivat dollareina) hipoivat taivasta ja ihmiset lakkasivat kuluttamasta. Nekin pienet tulot, mitä Irina ja hänen miehensä saivat, olivat tietenkin (kutakuinkin arvottomia) ruplia eikä mikään enää mennyt niin kuin piti.
Ja aivan kuten miljoonat venäläiset joutuivat hekin katastrofin, työttömyyden ja konkurssin kouriin.
”Venäjän keskiluokka hävisi yhdessä yössä. Nyt rikkaat vain rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Ja siitä syystä minä myyn täällä makkaraa keskellä yötä humalaisten työtoverieni kanssa”, Irina sanoo.
Työtovereista puheen ollen, tällä välin Valja on saanut toisetkin innostumaan. Uskomatonta kyllä, mutta aamukuudelta joissain virtaa vielä niin paljon energiaa, että he tukkivat yhdessä uloskäynnin ja uhkaavat soittaa poliisin.
Me sanomme, että siitä vaan, olkaa hyvä, sillä meille on hieman epäselvää, mikä oikeastaan on ongelmana. Vaikuttaa siltä kuin se liittyisi siihen, että valokuvaaja on ottanut heistä kuvia (mitä he vielä vartti sitten pyysivät ja kerjäsivät). Kuvat kenties todistavat, että he ovat naukkailleet työaikana, mikä ei työnantajan silmissä näyttäisi kovinkaan hyvältä.
Lisa karjuu minulle suoraan päin naamaa, että ”tämä on meidän aluettamme ja te pysytte täällä”. He muodostavat muurin uloskäynnin eteen ja vaativat, että filmi poistetaan kamerasta.
He soutavat ja huopaavat, kiljuvat ja huutavat viidentoista minuutin ajan, ja minä näen, kuinka juuri heränneet ihmiset toljottavat naapuritalojen ikkunoista.
Mutta venäläisen logiikan mukaisesti kaikki kääntyy päälaelleen yhdessä ainoassa sekunnissa, ilman minkäänlaista näkyvää syytä.
Yhtäkkiä Lisa tuijottaa kyynelsilmin valokuvaajaa ja haluaa halata tätä, ja Valja kähisee minulle arvoituksellisin sanankääntein: ”Kerran yhdet miehet pakottivat minut riisuutumaan Riossa alasti. Siitä huomaa, että paska ennemmin tai myöhemmin kaatuu Venäjän niskaan, mutta me emme koskaan tiedä, mistä, milloin tai missä muodossa se tulee.
Magnus Londen, Pietari
Suomennos Outi Menna
Kuva Aleksander Belinki
