26. marraskuuta 1999
Teksti:

Marras-joulukuun pimeässä hyhmässä pahinta ei ole pimeys tai hyhmä. Pahinta on se, että Helsinkiä rangaistaan tänäkin yönä kymmenien firmojen pikkujouluporukoilla.

Tähän aikaan vuodesta ihmisellä on ikävä toisen luo ja tekee mieli kapakkaan. Se ei kuitenkaan kannata, sillä pikkujoulusesonki on hyvässä vauhdissa. Puolentoista kuukauden kestohelvetti on alkanut.
    Olen nähnyt läheltä, mitä firman pikkujoulut voivat pahimmillaan olla. Niissä amatöörimäinen alkoholinkäyttö nostattaa holtittomia tunnetaifuuneja ja epämusikaalisuus löytää liian kovalle säädetyt karaokelaitteet.

Teryleeniporsaat taiteilijakapakassa

Viitisen vuotta sitten olin sihteerinä eräässä pk-sektorin atk-yrityksessä. Aloittaessani hommat elokuussa edellisten pikkujoulujen muistelu kahvitunnilla oli juuri vaihtunut uusien pikkujoulujen suunnitteluun.
    Varsinainen pikkujoulupiina alkoi toimistolla. Kaikki vetivät päähänsä tonttulakit ja firman vastanimetty vt. myyntipäällikkö Pera alkoi jaella terästettyä glögiä.
    Porukan tultua kahden paukun jälkeen hihittelyhiprakkaan alkoi ohjelma, pikkutuhma napakymppileikki. Keskijohdon illalle laatima ”visio” tuli selväksi: klähmi kaikkea mikä liikkuu ja sen jälkeen kun se ei enää liiku, klähmi lisää.

Toimistolta porukkamme lähti kahdella tilataksilla keskustaan. Taksia tilatessaan Pera muisti mainita keskukselle kahdesti uuden tittelinsä. Kun taksi tuli Hesperian puiston kohdalle, suunnitelmat muuttuivat.
    ”Seis, nyt mennään Eliteen moikkaamaan taiteilijatuttuja!” Pera ulvoi.
    Elitessä vt. myyntipäällikkö bongaili seurueen riemuksi julkkisnäyttelijöitä. ”Hyvästi selvä päivä”, Pera julisti kanta-asiakkaiden katsoessa vaivaantuneina pöytäliinojaan. Otettuaan pari rohkaisevaa (kuusi valkovenäläistä) Pera meni hieromaan tuttavuutta Kari Väänäsen kanssa. ”Tuu Kartsa meijän pöytään ottaan yhet”, Pera yritti.
    Kun Kartsa tai kukaan muukaan tv:stä tuttu näyttelijä ei suostunut pöytäämme, Pera suuttui: ”Saatanan verovaroilla ryyppäävät retkut!”
    Uutta taksia odotellessamme osa porukasta muodosti spontaanisti jonon ja alkoi tanssia letkistä. Kun vihdoin olimme sulloutuneet taksiin, Pera kaivoi povaristaan taskumatin ja lietsoi lauman epävireiseen yhteislauluun: ”Juodaan viiiinaaaa, tullaan viisaammiksi näin…”
    ”Häppäriin”, Pera komensi. Hän oli asettunut rehvakkaasti etupenkille jakamaan kuskille ajo-ohjeita. Stockan kohdalla Pera pani ranteenpaksuisen ”kuupalaisen” palamaan. Hiiltynyt kuski heitti porukkamme ulos juuri kun sihteerikollegani Maikki oli ehtinyt verhoilla kinkkupitsalla takapenkin plyyshit.
    Pera näytti keskisormea loittonevalle taksille.

I’m the Scatman

Happy Daysissa helvetti pääsi lopullisesti irti. Kun Scatman alkoi soida, Pera ja muut tonttulakkiset teryleeniporsaat ryntäsivät tanssilattialle. Kravattisikamerkantit muodostivat ringin, jonka keskelle jokainen meni vuorollaan vatkaamaan raivokkaasti lannetta. Bii-babba-badabba.
    Biisien välissä Pera työnsi käyntikorttejaan tuntemattomien kouraan, mutta muisti sentään välillä meitäkin: ”Nyt kossuryssät koko tiimille!”
    Itse olin juuttunut pöytään, jossa sihteerit puhuivat uskonasioista. ”Kyl mäki uskon Jumalaan, mut omalla tavallani”, tunnusti Maikki salmarilasi kädessään. Tahmea juoma valui pitkin hänen suupieliään. Naapuripöytään ryhmittyneet keravalaiset myyntiedustajat loivat meihin limaisia katseita.
    Salmiakkikossun reipastama känni aiheutti viinaan tottumattomalle Maikille arvaamattoman tunnemyrskyn. Olkaani vasten tämä espoolaismerkonomi kertoi pojastaan, jonka epäili olevan ”huumenarkkari”. Kun katsoin tuhruiset meikit naamalleen itkenyttä Maikkia, ymmärsin poikaa.

Viisi minuuttia
ennen valomerkkiä Pera huojui salamyhkäisen näköisenä baaritiskille. Kömpelöllä englannin kielellä hän tilasi tarjottimellisen mystisiä drinkkejä, joiden nimet oli oppinut etelänmatkalla. Drinkit olivat kuulemma tiimimme palkinto tulostavoitteen ylittämisestä.
    Kasvot raivosta punaisina baarimikko mittaili paukkuja Peran jakaessa englanniksi ohjeita.
    En lähtenyt jatkoille Peran sitkeästä vonkauksesta huolimatta, enkä koskaan saanut tietää mitä loppuyöstä tapahtui.
    Eikä voisi vähempää kiinnostaa.

Liisaleena