26. marraskuuta 1999
Teksti:

Ensilumi satoi maahan. Eihän se pitkään pysy, sulaa pois, mutta lisää tulee vääjäämättömästi.
    Jumankauta. Talvi. Taas kerran.

Talvi herättää selviytymisvaistoni, sillä pukeutumista tulee harkittua normaalia tarkemmin. Nilkkapituisissa kengissä ei voi tarpoa umpihangessa, sillä lumi tunkee varresta sisään. Kaulahuivi on paikallaan, kun vimmainen pohjatuuli yrittää repiä lihat luista. Pitkät kalsaritkin tulee kaivettua kaapin pohjalta, mutta käyttämään en niitä rupea. Jotain rajaa. Sentään Helsinki kaksituhatta, you know.

Kertovat, että eskimoilla on muutama tuhat eri nimitystä lumelle. Pimeänä talviaamuna oma kirosanarepertuaarini on samaa kaliiperia. Kuvitelkaa kuinka paljon nyppii kun talviaamuna pihalla huomaa, että autoa peittää metrinen viti, pyyhkimet ovat jäätyneet osaksi tuulilasia eikä moottori inahdakaan. Mäkilähtö. Enkä minä edes autoile!

Varsin epämiellyttävää on sekin, kun takinkauluksesta humahtaa sisään reipas hehtolitra katolta pudonnutta räntää: pistää liikkumiseen kummasti vauhtia. Tai kun aurausauto alkaa puhdistaa pihaa rattoisasti puoli seitsemältä arkiaamuna. Myöskin talvesta ja lumesta sekaisin olevan koiran kanssa on vaikeaa tulla toimeen: koiran pahus on oppinut bluffaamaan ja olisi menossa ulos tarpeilleen varttitunnin välein. Ja heti ulos päästyään se säntää oravien perään kieli poskella, taluttajan huutaessa turhaan paikka stnan rakki paikka. Danten Helvetti on pimeä ja kylmä. Suomen talvi on pimeä ja kylmä.
    Dante oli harvinaisen oikeassa.

Tämä on jo kolmaskymmenes talveni. Puolisen tusinaa ensimmäistä ovat autuaasti unohtuneet, mutta loput on säilötty siihen mielen nurkkaan, johon kuuluvat myös painajaiset ja krapula-aamut. Niin ja yhteislaulu. Eli kaikki ne kaameat asiat, joiden toivoisi jo kertakaikkisesti olevan ohi, mennyttä, finito, mutta jotka sitkeästi tulevat jossain vaiheessa taas vastaan. Uudestaan ja jälleen uudestaan.

Jos minusta jossain vaiheessa sattuu tulemaan sikamaisen rikas, aion taatusti liittyä niiden joukkoon, jotka pakenevat talvea Finnairilla ulkomaille. Trooppinen ulkoilmabaari, lämpötila leppeät plus kolmekymmentä ja ihmisten ihonväri pääsääntöisesti kuparinruskea. Viskiin ei sitten liikoja jäitä, Manuel. Onko tuo todellakin kookospalmu?

Todennäköisempää kuitenkin
on, että minun Costa Ricani myydään lähikaupassa puolen kilon paketteina, vai kilonko ne jo nykyään painavat. Todennäköisempää on, että kolmaskymmenesensimmäinen talveni alkaa samoissa merkeissä kuin tämä. Olen edelleen Suomessa, hytisten ja manaillen talvea.
    Ja se on talvelle ihan oikein.

keskonen@freenet.hut.fi