03. syyskuuta 1999
Teksti:

Samaan aikaan, kun kristilliset kirkot Afrikassa ja Amerikan mantereella täyttyvät hartaista sanankuulijoista, perinteiset länsi-eurooppalaiset kristilliset kirkot kumisevat tyhjyyttään sunnuntaiaamuisin. Jatkuva maallistuminen ja yhteiskunnallisten arvojärjestelmien pirstaloituminen ovat johtaneet siihen, että Länsi-Euroopan eli kristikunnan ydinalueen perinteiset kirkot ovat joutuneet ahtaalle maailmankatsomusten markkinoilla.
    Erilaiset new age -uskonnot sekä Jehovan todistajien kaltaiset fundamentalistiset vapaat suunnat vetävät ihmisiä puoleensa, mutta perinteinen kristillisyys ei. Tämän myöntävät suoraan jopa kristillisten kirkkojen johtajat itse.
    Esimerkiksi viime keväänä Englannin kirkon johtaja Canterburyn arkkipiispa George Carey varoitti anglikaanisia uskonveljiään ja -sisariaan toteamalla heidän kirkkonsa olevan ”sukupolven päässä hajoamisesta”.
    Yhä useammat ihmiset ovat alkaneet vetäytyä pois piiristä myös Pohjois-Euroopassa, jossa kirkot ovat perinteisesti olleet valtiokirkkoja. Saksassa valtio kerää luterilaisen sekä katolisen valtiokirkon puolesta kirkollisveroa ja kirkot saavat ilmaista mainosaikaa televisiosta, mutta silti ainoastaan 12 prosenttia saksalaisista käy kirkossa säännöllisesti. Ruotsissa höllennetään ensi vuonna valtion ja kirkon välisiä muodollisia siteitä, ja vaikka 85 prosenttia ruotsalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, alle puolet heistä uskoo jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään.
    Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole joutunut yhtä vakavan uskottavuuskriisin keskelle kuin muut Länsi-Euroopan valtakirkot. Kuten Ruotsissakin, 85 prosenttia kansasta kuuluu kirkkoon, eikä joukkoeroamisia ole tapahtunut.
    Tilastojen ja asennetutkimusten perusteella kirkon asema valtiokirkkona vaikuttaa turvatulta: suomalaiset arvostavat kirkon harjoittamaa sosiaalityötä ja perinteisiä kirkollisia toimituksia. Sen sijaan puhdasoppinen kristillinen usko on menettänyt otettaan suomalaisista.
    Kun Valitut Palat teetti kesällä 1998 Taloustutkimus Oy:llä tutkimuksen suomalaisten uskosta, vain 28 prosenttia vastaajista ilmoitti uskovansa Jumalaan niin kuin kristinusko opettaa. Samalla 66 prosenttia vastaajista ilmoitti kuuluvansa kirkkoon kirkon tarjoamien palveluiden, kuten häiden ja hautajaisten, takia. Uskonnollinen vakaumus oli kirkkoon kuulumisen syy 25 prosentille vastaajista.
    Valittujen Palojen julkaisemat tulokset poikkeavat kirkon omien gallupien tuloksista, ja kirkko kritisoikin lehteä tutkimuksen teossa käytetyistä metodeista.
    Mutta oli suomalaisten usko vahvaa tai heikkoa, se ei vielä yksin päätä valtiokirkon tulevaisuudesta. Uskon lisäksi valtiokirkolla näyttäisi olevan puolellaan myös kaksi maailman varminta asiaa: kuolema ja verot.

Ongelmallinen yhteisöverotus

”Käsite valtiokirkko merkitsee käytännössä hyvin pitkälle sitä, että valtio perii kirkon puolesta sen jäsenmaksut ja että kirkko hallitsee hautausmaita”, sanoo pääsihteeri Juha Kukkonen Vapaa-ajattelijain liitosta, joka kannattaa kirkon ja valtion erottamista toisistaan.
    Kukkosen näkemykseen voi yhtyä tai sen voi kiistää, mutta sen taustalla on kaksi raakaa faktaa: Suomessa hautausjärjestelyt ovat lähes täydellisesti kirkon hallinnassa ja kirkko rahoittaa toimintaansa kirkollis- ja yhteisöveroistaan saamillaan tuloilla.
    Erityisenä ongelmana Kukkonen pitää kirkon oikeutta saada osuutensa yhteisöverosta, jota maksavat kaikki yritykset ja yhteisöt. Toisin sanoen kirkko voi periä veroa jopa sellaiseltakin yhteisöltä, jonka yksikään jäsen ei kuulu kirkkoon. Tämän vuoksi kirkon oikeus yhteisöveroon on herättänyt ajoittain vilkasta keskustelua ja eduskunta on jatkuvasti pienentänyt kirkon osuutta. Tällä hetkellä se on kaksi prosenttia veron tuotosta ja tulevaisuudessa pienenee entisestään.
    Kirkko perustelee osuuttaan yhteisöverosta sillä, että se tuottaa verotulon avulla yhteiskunnallisia palveluja. Yhteisöverotuloistaan kirkko käyttää reilut sata miljoonaa markkaa kulttuurihistoriallisten kohteiden ja noin kolmesataa miljoonaa markkaa hautausmaiden ylläpitoon. Kukkosen mukaan tämä on kuitenkin vain osatotuus. ”Kirkko väittää käyttävänsä yhteisöveroista saamiaan tuloja myös kirkkoon kuulumattomien hautapaikkojen ylläpitämiseen, mutta monet seurakunnat perivät vielä täyden omakustannushinnan kirkkoon kuullumattomien hautapaikoista kerättyjen verojen lisäksi”, Kukkonen sanoo.

Kirkon vauraus on harha

Kirkon omaisuuden arvo pyörii tällä hetkellä 15 miljardin markan tietämillä. Maaomaisuutta on kuusi miljardia markkaa, ja siihen kuuluu metsä- ja maatalousmaata, hautausmaita ja tonttimaata. Kirkon rakennusten arvo ­ ilman kirkkoja ja kappeleita ­ on viisi miljardia markkaa. Rahastojen arvo on noin neljä miljardia. Sen sijoitustoiminta on jo niin laajaa, että sitä varten on hiljattain laadittu erilliset eettiset ohjeet. Tässä tilanteessa herää helposti kysymys, mihin kirkko ylipäänsä verotusoikeuttaan tarvitsee.
    Kirkkohallituksen kansliapäällikön Risto Junttilan mukaan asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen.
    ”Suuri osa kirkon omaisuudesta muodostuu ei-vaihdettavasta omaisuudesta eli kirkkorakennuksista ja hautausmaista. Sijoituksista saadut tulot kirkko käyttää kirkon eläkerahaston ylläpitämiseen, mikä on huomattava kirkolle kuuluva velvoite.”
    Mitä kirkon verotusoikeuteen liittyviin periaatteellisiin kysymyksiin tulee, Junttila ei näe siinä mitään ongelmaa, että kirkko perii jäsenmaksunsa valtion veronkeräysjärjestelmän kautta.
    ”Valtio ei tee sitä ilmaiseksi. Me maksamme siitä valtiolle korvauksen, joka kattaa tämän toiminnan kulut.”
    Vaikka kirkollisveroa pitäisi pelkkänä maksuliikenteen järjestelyihin liittyvänä asiana, se on joka tapauksessa etuoikeus, josta nauttii evankelis-luterilaisen kirkon ohella myös toinen suomalainen valtiokirkko eli ortodoksinen kirkko. Näitä kahta poikkeusta lukuun ottamatta valtio ei peri jäsenmaksuja minkään muun aatteellisen tai maailmankatsomuksellisen järjestön puolesta.
    Junttila myöntää, että vallitseva käytäntö on kirkolle ”ilman muuta etu”.
    ”Jos Suomeen synnytettäisiin evankelis-luterilainen kirkko tänä päivänä, ratkaisumallit olisivat varmasti erilaisia. Nykykäytäntö perustuu siihen, että kirkko vastasi paikallis- eli pitäjähallinnosta aina 1860-luvulle asti ennen kuin kirkolle kuuluneita hallinnollisia ja sosiaalisia tehtäviä alettiin siirtää kunnille ja kaupungeille.”
    Kirkollisverosta tuli osa muuta verotusta 1950­60-lukujen vaihteessa. Sitä ennen kirkolla oli omat veronkerääjänsä, jotka huolehtivat kirkollisveron perimisestä itsenäisesti.
    Kuinka moni suomalainen sitten näyttäisi aktiivisen uskonsa maksamalla kirkollisveronsa, jos ne pitäisi maksaa jäsenmaksuina suoraan kirkolle? Junttila kiertää kysymyksen kolmasti, kunnes hän toteaa: ”Sitä on aika vaikea sanoa sen takia, että eri piireissä ja kerhoissa voidaan puida tätä asiaa hypoteettisesti, mutta kun reaalitilanteessa tämä kysymys tulisi vastaan, olisi mielenkiintoista nähdä, mikä vastaus olisi.”

Hautaamisen hankaluus

Suomalaisista 15 prosenttia ei kuulu kirkkoon, mutta 99 prosenttia suomalaisista haudataan kuitenkin kirkkomaahan. Kirkkoon kuulumattomien hautaamisesta peritään käypä korvaus. Risto Junttila myöntää suoraan, että hautaamiseen liittyvissä kysymyksissä kirkkoon kuulumattomat ovat epätasa-arvoisessa asemassa.
    Toisin kuin muualla Euroopassa, Suomessa ei ole kahta poikkeusta lukuun ottamatta kunnallisia tai valtiollisia hautausmaita. Ennen kuin uskonnonvapauslaki astui voimaan 1923, kaikki haudattiin kirkkomaahan eikä mitään vaihtoehtoisia hautausjärjestelyitä ollut. Tämä perinne vaikuttaa vielä tänäänkin, ja käytännössä myös kirkkoon kuulumattomat haudataan vaihtoehtojen puuttuessa kirkon omistamille hautausmaille. Heille ei ole omia hautausmaita, ja laki velvoittaa kirkon tarjoamaan heille hautapaikan.
    Vapaa-ajattelijain liiton Juha Kukkonen pitää nykyistä käytäntöä ongelmallisena. Hän ihmettelee viranomaisten haluttomuutta uudistaa puutteellista lainsäädäntöä ja edesauttaa kunnallisten ja yksityisten hautausmaiden perustamista.
    ”Jos ihmiselle ei kelpaa uskonnollinen hautausmaa, niin mitä sitten tehdään? Vähitellen valtion viranomaiset ovat tajunneet tämän ongelman olemassaolon. Nyt on suunnitteilla uusi hautaustoimilaki, joka toivottavasti korjaa nykyiset epäkohdat”, Kukkonen toteaa.
    Vapaa-ajattelijoiden tavoite on, että Suomeen perustetaan kaikille avoimia kunnallisia hautausmaita. Heidän mukaansa kirkko voi pitää nykyiset hautausmaansa. Myöskään Kirkkohallituksen Junttila ei pidä hautausmaiden siirtämistä kunnille tai valtiolle perusteltuna.
    ”Hautausjärjestelyiden hoitaminen ei ole meille vastenmielistä. Kunnilla ja valtiolla ei ole intressiä tai halua ottaa tätä asiaa vastuulleen. Yhteiskunnassa ei ole valmiuksia muuttaa nykyistä käytäntöä.” Junttilan mukaan hautausmaiden ylläpito ei ole kirkolle liiketoimintaa, eikä kirkko saa hautapaikkojen myynnistä voittoa. Päinvastoin, hautausmaiden ylläpito aiheuttaa kirkolle enemmän menoja kuin se tuo tuloja.

Kirkkoa tukevat rakenteet

Suomessa kirkko ei ole koskaan joutunut toimimaan pelkästään hengellisen antinsa varassa. Hengellisen työn ohella kirkko on aina hoitanut sellaisia yhteiskunnallisia tehtäviä, jotka ovat sitoneet ihmiset tehokkaasti kirkon yhteyteen.
    Aina näihin päiviin asti kirkko on vastannut väestön rekisteröinnistä ja ihmisten hautaamista. Vaikka kirkkoon kuuluminen ei olekaan enää vuodesta 1923 lähtien ollut pakollista, se on ollut käytännössä helpoin tapa hoitaa syntymiseen ja kuolemaan liittyvät pakolliset muodollisuudet. Vaihtoehtoisia järjestelmiä ei ole ollut, ja koska kirkon on katsottu hoitavan välttämättömiä yhteiskunnallisia tehtäviä, sen on ollut helppo puolustaa verotusoikeuttaan.
    Kirkkohallituksen Risto Junttila ei hyväksy väitettä, että valtiokirkko perustuisi pelkästään kirkon verotusoikeuteen ja hallitsevaan asemaan hautausjärjestelyissä. Hänen mukaansa nykymuotoinen valtiokirkko on ensisijaisesti historiallisen kehityksen tulos. Ihmiset haluavat kuulua siihen ja se huolehtii monista tärkeistä yhteiskunnallisista perustehtävistä aina kulttuurihistoriallisten kohteiden hoitamisesta työttömien ruokailuihin.
    Myös vapaa-ajattelijoiden Juha Kukkonen tunnustaa historian merkityksen valtiokirkon synnyssä mutta eri tavoin kuin Junttila.
    ”Ennen kuin uskonnonvapauslaki astui voimaan vuonna 1923, kirkkoon oli pakko kuulua ja tämä pakkojärjestelmä johti nykyiseen systeemiin.”
    Kukkoselle kysymys valtiokirkosta on ennen kaikkea valtio-opillinen ja yhteiskuntafilosofinen kysymys. Hänen mukaansa uskonnonvapauden pitäisi merkitä sitä, ettei yhtä maailmankatsomusta aseteta eri asemaan muihin maailmankatsomuksiin nähden. Julkisen vallan pitäisi kohdella yhdenmukaisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia ja maailmankatsomuksellisia suuntauksia, eikä kenellekään pitäisi suoda etuoikeuksia.
    Tähän seikkaan ovat vapaa-ajattelijoiden lisäksi pyrkineet kiinnittämään huomiota myös pienet vapaakristilliset suunnat, jotka haluaisivat, että niiden asema määriteltäisiin selkeästi uudessa perustuslaissa, jonka pitäisi astua voimaan ensi vuonna.

Kirkolla vain vähän vaikutusvaltaa

Perinteiden ja yhteiskuntafilosofian lisäksi Suomen valtiokirkkoa tarkasteltaessa on muistettava sen luonne ja asema. Vaikka kirkko on muodollisesti sidottu valtioon, sen vaikutus yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on pieni, varsinkin jos Suomea verrataan sellaisiin valtioihin kuin esimerkiksi Irlanti ja Yhdysvallat. Niissä uskonnolla ja kirkoilla on paljon yhteiskunnallista vaikutusvaltaa siitä huolimatta, että kirkot ovat muodollisesti erillään valtiosta.
    Kukkosen mielestä valtiokirkkoa Suomessa ei silti voi puolustella sillä, että sen yhteiskunnallinen vaikutusvalta on suhteellisen vähäistä.
    ”Olen kuullut monta kertaa tämän saman argumentin. Vaikka näin olisikin, me haluamme ottaa sen riskin, että kirkosta tulisi vaikutusvaltaisempi, kun se erotetaan valtiosta. Uskonto olisi silloin tärkeämpi asia kuin valtarakenteet. Kirkko voisi panostaa uskonyhteisön luonteeseen, eikä nykyiseen byrokraattiseen ja talouspainotteiseen järjestelmään.”

Juhana Rossi
Piirros Anu Ignatius