16. huhtikuuta 1999
Teksti:

”Nimittäisin sitä paniikkihäiriötä krapulaksi. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Kohmelo se on. Ole vaan rohkea, kestä ja kärsi. Juot mehua ja sitten purkillisen piimää, se tekee hyvää.”
    Kari Siekkinen
nojautuu tuolissaan taaksepäin ja jutustelee rennosti puhelimeen. Langan toisessa päässä on uusi asiakas, jonka pitäisi tulla hoitoon seuraavana päivänä. Siekkinen kehottaa soittajaa unohtamaan hätävarapillerien piilottelun kassiinsa. ”Kato me löydetään ne sun piilot kuitenkin”, hän sanoo lämpimästi.
    Kankaanpään A-kodin johtaja Ka-ri Siekkinen on elänyt päihdeongelman keskellä jo yli kolmekymmentä vuotta, ensin mielisairaalassa ja jo parikymmentä vuotta Kankaanpäässä.
    Siekkisen mukaan päihdeongelma ei vuosien mittaan ole muuttunut. Lähtökohtana on aina ollut, että pää halutaan sekoittaa jollain kemiallisella aineella, ja siitä sekaisuudesta tullaan sitten riippuvaiseksi. Lopulta riippuvuus ahdistaa.
    Muutos on tapahtunut aineissa: perinteiset alkoholistit alkavat olla harveneva laji. Juuri kukaan alle kolmekymppinen hoitoon tulija ei ole alkoholin ongelmakäyttäjä, vaan takana on monipuolinen päihdeura, jonka viimeisin vaihe on amfetamiini tai heroiini.
    ”Seitsemässä vuodessa kaikki on muuttunut. Ei täällä ole meikäläisiä kuin pari. Muut ovat nuoria, joiden tarinat ovat niin rankkoja, että jo niiden kuuleminen ahdistaa”, toteaa viisikymppinen ”perinteinen” alkoholisti, jonka edellinen hoitojakso ajoittui vuosikymmenen alkuun.

Päiväannos piriä hampurilaisen hinnalla

A-kodissa näkee päihderiippuvuuden karun kuvan. Ruokalassa on lounasaikaan laihoja luukasoja, joiden kasvot ovat tasaisen harmaat. Amfetamiini kun vie ruokahalun ja janon. Sitten on niitä, joiden kädet vatkaavat niin, ettei ruoka aina osu suuhun. Siitä tietää, että alkoholin vierotusoireet ovat pahimmillaan.
    Mustia silmiä, pinnassa olevia suonia, turvonneita, ahavoituneita käsiä, vapinaa. Pelästyneitä katseita. Miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja.
    Anna
, 27, kertoo painavansa 50 kiloa. Vielä pari vuotta sitten vaakalukemat kohosivat lähes sataan. Vauhdin (amfetamiini) mukana ruoka unohtui. ”Mä en syönyt enkä juonut mitään, ihme että oon hengissä. Mä vaan olin pimeässä kämpässä.”
    Annan silmänaluset ovat mustanpuhuvat. Viimeiset kolme viikkoa hän ”tykitti piriä” niin, ettei voinut nukkua ollenkaan. ”Lopulta mä vaan itkin ja pistelin itseäni joka paikkaan, kun en löytänyt suonta.”
    Anna hakeutui itse ensin sairaalaan ja sieltä Kankaanpäähän. Takana on viikko ilman aineita. Sitä ennen edellinen amfetamiiniton päivä olikin yli kaksi vuotta sitten. An-na on yksi monista, sillä Suomessa nimenomaan amfetamiinin käyttäjiä on huumeiden käyttäjien joukossa ylivoimaisesti eniten. Syynä on ilmeisesti laaja maahantuonti Itä-Euroopasta ja alhaiseksi pudonnut hinta.
    ”Aloittelijan päiväannoksen saa nykyään suunnilleen juustohampurilaisen hinnalla”, kuvaa Siekkinen. Aloittelijan päiväannos on noin 0,1 grammaa. Viimeisinä aikoina Anna saattoi pistellä suoneen 2-3 grammaa päivittäin. ”Lopulta sitä vetää paljon enemmän kuin tarvitsee. Tykittää koko ajan lisää”, hän miettii hiljaa.

”Käyttö lisääntynyt ihan hirveästi”

Kari Siekkinen toistaa saman, minkä on voinut lehdistä lukea viime vuosina: amfetamiinin, heroiinin ja kannabiksen käyttö on selvästi lisääntynyt. Hänen mukaansa lisääntymisen tietää siitä, että hoitoon hakeutuvia käyttäjiä on yhä enemmän ja he ovat aina vain nuorempia.
    Lisääntynyt käyttö on suoraa seurausta lisääntyneestä tarjonnasta. Anna on pyörinyt Turun huumepiireissä, heroiiniongelman vuoksi hoidossa olevalla Päivillä on kokemusta Tampereen kuvioista. Molemmat kertovat samaa: kamaa saa helposti ja ylen määrin vaikka kotiin tuotuna.
    ”Kyllä käyttö on lisääntynyt ihan hirveästi. Nuorimmat heroiinin vetäjät on jotain 13-14-vuotiaita”, An-na kertoo. Päivi ja Anna toivovat, että ”joku sanois kakaroille oikein kunnolla”.
    Lisääntyneellä käytöllä on seurauksensa. ”Viime aikoina porukkaa on pudonnut tosi paljon ympäriltä”, Anna toteaa ja Päivi nyökkäilee vieressä. Päivin mies kuoli tammikuussa heroiinin yliannostukseen, vaikka pariskunta ”kohtuukäytti” heroiinia. Nyt Päivi sanoo, ettei heroiinin kohtuukäyttöä ole olemassakaan.
    Heroinistien yliannostuskuolemat tosin useimmiten johtuvat viime kädessä käytön vähenemisestä, satunnaisemmasta ”kohtuukäytöstä”. Jos edellisestä annoksesta on kulunut jonkin aikaa ja suoneen pistää saman verran ainetta kun muistaa tarvinneensa, voi seurauksena olla kuolema, koska heroiiniin kehittyvä toleranssitaso on laskenut.
    Kari Siekkisen mukaan lähes kaikki suonensisäisten aineiden käyttäjät sairastavat C-hepatiittia. ”Se levisi 90-luvulla muutamassa vuodessa niin, että nykyään voi pitää onnekkaana käyttäjää, jolla ei hepatiittia ole.” Hepatiitista on jopa tullut tosikäyttäjän merkki: Anna ja Päivi tietävät, että monet nuoret käyttäjät pyrkivät hankkimaan taudin ollakseen ”tosinistejä”.
    Nyt Siekkinen pelkää hivin leviämistä käyttäjäporukoihin. ”Toivon, ettei se räjähdä samalla tavalla kuin hepatiitti, se olisi katastrofi.”

Suomalaiset ovat sekakäyttäjiä

Eri aineiden käyttäjiä ei Kankaanpäässä erotella. Kari Siekkisen mielestä itse aine ei ole ongelma, vaan päihderiippuvuus, joka kaikkia Kankaanpäässä yhdistää. Erottelussa ei siinäkään mielessä ole järkeä, että moniainekäyttö leimaa useimpia asiakkaita.
    ”Suomalainen päihderiippuvuus on sekakäyttöä, meillä vedetään vuoron perään monia aineita”, Siekkinen tietää. ”60-70-luvuilla yleisiä olivat voimakkaat lääkkeet ja alkoholi, nyt on entistä enemmän sellaisia nuoria, jotka eivät ole paljoakaan räpänneet viinan kanssa.”
    Silti lähes jokaisella käyttäjällä on takanaan ketju, jonka osien pituus ja järjestys vain vaihtelevat. ”Harva ryhtyy nuorena ensitöikseen tökkimään kamaa suoneen, eikä sellainen, joka ei osaa tupakoida, ryhdy polttamaan hasista. Nuoret ja aikuiset, jotka aineita käyttävät, ovat aloittaneet usein jo lapsena haistelemalla liimaa ja jatkaneet sitten viinalla”, Siekkinen kertoo.
    Edellisen valossa on helppo ym-märtää, ettei hän kannata kannabiksen laillistamista. Siekkinen viittaa kokemuksiin, kun ”mieto aine” edellisen kerran tuli helposti saatavaksi: ”1969 keskioluen kulutus kaksinkertaistui ja ongelmat nelinkertaistuivat.”

”Ei ole olemassa toivottomia tapauksia”

Vaikka Siekkinen puhuu rankoista päihdeongelmista, hänen puheessaan on myönteinen perusvire.
    ”Ei ole olemassa toivottomia päihdeongelmia. Joskus nuoret voivat itse kokea niin, mutta useimmiten heillä on elämä edessä. Ihmiset voivat olla toivottomia, eivät päihdeongelmat.”
    Tärkeää on kokonaisuuden hoitaminen. Monien muiden ”vakavasti otettavien hoitolaitosten” tapaan Kankaanpäässä annetaan nuorille huumeenkäyttäjille yhteisöhoitoa, joka voi kestää vuodenkin.
    ”Yksi pahimpia riippuvuuksia on kokonainen sosiaalinen kulttuuri, yhteisöstä on vaikea irrottautua”, Siekkinen kuvaa nuoria huumeongelmaisia. Päivi ja Anna vahvistavat asian: muut paitsi nistikaverit tuntuvat jotenkin ”daijuilta”.
    Nuorille suunnatussa pitkäkestoisessa yhteisöhoidossa pyritään löytämään kokonaan uusia elämisen polkuja. Jokaisella on tärkeä rooli yhteisön arkipäivän sujumisessa. Mukana 17-30-vuotiaita naisia ja miehiä sekä heidän lapsiaan. Siekkinen kehuu nuorien hoitoon tulijoiden olevan hyvin valmiita sitoutumaan pitkäänkin hoitoon.
    Hoidon ongelma on raha: kaikilla kunnilla ei ole varaa maksaa 360 markkaa vuorokaudelta päihdeongelmaisestaan kuukautta pitempään (hoitovuorokausi Kankaanpäässä maksaa 485-525 markkaa, josta omavastuu 125 markkaa).
    Se luulo, ettei hoitopaikkoja olisi tarpeeksi, on sen sijaan väärä. Mielikuvan on Siekkisen mukaan luonut ”ihan metsään mennyt julkinen keskustelu”, jossa on puhuttu vain lääkkeellisestä hoidosta, jota esimerkiksi Hyksissä annetaan ja jonka jonoa mitataan kuukausissa.
    Lääkehoidon korostaminen on Siekkisen mielestä ongelmallista monelta kantilta. Ensinnäkin se soveltuu ainoastaan opiaattiriippuvaisille (esim. heroinistit), ei vaikkapa amfetamiinin käyttäjille, joita Suomessa on valtaosa. Toiseksi Siekkinen korostaa hoidon moniulotteisuutta: ihminen on saatava kuntoon ja se tarkoittaa koko elämän kestävää itsehoitoa. Tässä prosessissa eivät lääkkeet auta.
    Sekä Päivi että Anna puistelevat päitään lääkehoidosta puhuttaessa. ”Se olisi vain toinen koukku.” Molemmat olisivat valmiita vähintään kolmen kuukauden hoitoon Kankaanpäässä. Rahaa siihen on näillä näkymin vain Annan kotikunnalla. Päivin hoito loppunee kuukauden jälkeen.

Annan ja Päivin nimet muutettu.

Pilvi Torsti
Kuva: Riku Isohella
Kari Siekkisen kuva Pilvi Torsti