19. maaliskuuta 1999
Teksti:

Viimeisen puolen vuoden aikana kotimainen elokuva on kerännyt teattereihin lähes miljoona katsojaa. Menestyselokuvien vyöry jatkunee ainakin maaliskuun loppuun, jolloin ensi-iltansa saa Perttu Lepän ohjaama ”suomipopin Blues Brothers”, Pitkä kuuma kesä. Sille on helppo povata katsojaryntäystä.
    Alun perin samana päivänä piti levitykseen tulla myös Anssi Mänttärin Dirlanda. Se on komedia suomalaismiehestä, joka ajautuu Espanjaan kielitaidottomaksi matkaoppaaksi. Levitysyhtiö kuitenkin suositteli Dirlandan ensi-illan siirtämistä syyskuun alkuun.
    Mänttärin elokuvat kertovat pienien ihmisten kautta suurista asioista. Esimerkiksi sodanvastainen Palkkasoturi (1997) on tarina suomalaisesta sotilaasta, joka lähtee Bosniaan tappamaan siviilejä.

Lähetystyöntekijä

Anssi Mänttäri, 57, kuuluu elokuvantekijänä täysin toiseen sukupolveen kuin Häjyjen Aleksi Mäkelä, Rukajärven tien Olli Saarela tai Kuningasjätkän Markku Pölönen. Mänttärin tuotanto ei olekaan koskaan kerännyt satoja tuhansia elokuvateattereihin. Hänellä on silti ymmärtäjänsä. ”Mänttäri on yksinäinen susi”, elokuvatutkija Peter von Bagh kuvaa.
    von Baghin mukaan Mänttärin elokuvat muodostavat pitkällä jännevälillä tehdyn upean kokonaiskuvan. ”Ne ovat kuin erittäin hyvä televisiosarja, paitsi että niissä on enemmän jytyä. Yksittäisetkin elokuvat ovat hienoja”, von Bagh suitsuttaa. Joukossa on epätasaisiakin teoksia, mutta pienistä tarinoista koostuvassa suuressa kuvassa ne menettävät merkityksensä. ”Kokonaisuus on vain hänen omassa päässään. On valtavan sisun merkki, että hän on tehnyt niin paljon elokuvia. Mänttäri on saanut ison oivalluksen. Hän on ikään kuin lähetystyössä”, von Bagh kehuu.
    Mänttärin Dirlandan budjetti oli 2,5 miljoonaa. Se ei saanut markkaakaan tukea Suomen elokuvasäätiöltä, vaan rahoituksen takana oli tv-kanava Nelonen. ”Nyt pitää olla kieli keskellä suuta tukiaisista puhuessa, jollei halua vaarantaa säätiön markkinointitukea”, Mänttäri naurahtaa. Hän ei myönnä joutuneensa tekemään taiteellisia kompromisseja. Silti Mänttäri tunnustaa: ”Tämä on yleisöystävällisin elokuva, mitä olen koskaan tehnyt.”
    Raha ei todellakaan aina ratkaise menestystä: Ennen vuodenvaihdetta ensi-illassa ollut Mänttärin tuottama Eros ja Psykhe tehtiin suunnilleen yhtä suurella budjetilla (4,5 miljoonaa) kuin 275 000 katsojaa kerännyt Kuningasjätkä. Eros ja Psykhe sai vain 500 katsojaa.
    von Baghin mukaan Mänttärin elokuvat ansaitsisivat aina runsaat tukiaiset, jopa jatkuvan henkilökohtaisen apurahan.

Tukimarkat pois?

Ennen viime kuukausien menestystä suomalaisen elokuvan alamäestä syytettiin tekijöitä. Yleisen väitteen mukaan elokuvia tehtiin vain kriitikoille ja tekijöille itselleen, ei yleisölle. Mänttärin mukaan pelkästään kriitikoille ei kukaan tee elokuvia. Yleisöäkään ei unohdeta, vaikka tehtäisiinkin elokuvaa itselle. ”Minusta se on järkevin tapa. Jos itse pidän tästä, silloin uskon muidenkin pitävän. Suurin osa tekijöistä tekee näin. Siten syntyy persoonallinen ote ja sitähän elokuvissa juuri halutaan nähdä.”
    Suomen elokuvasäätiön tuotantojohtaja Erkki Astala on toista mieltä: ”Tasapaino yleisöajattelun ja taiteellisen kerronnan välillä oli jonkin aikaa Suomessa hukassa. Tekijöillä on nykyään selkeämpi käsitys, että tarinoita kerrotaan suomalaisesta ihmisestä suomalaiselle ihmiselle.”
    Mänttärin mukaan elokuvasää-tiön ei pitäisi tukea Pekko Aikamiespojan ja Kummelin tyylisiä, ”laadullisesti riman alle meneviä” elokuvia. Ne saattavat nykyään saada säätiön etukäteistuen, jälkituen ja päälle vielä elokuvataiteen toimikunnan laatutuen.
    ”Voisi olla mielenkiintoista, jos elokuvalta lopetettaisiin tuki kokonaan”, Mänttäri ehdottaa. ”Olisiko enää elokuvia, joissa pyritään voiton maksimointiin?” hän kysyy. ”Samat ihmiset voisivat yhtä hyvin tehdä hammasharjoja. Siinäkin on taustana se, että halutaan rahaa. No, saahan elokuvanteossa myös kuuluisuutta, jota ei hammasharjoja tekemällä saa”, Mänttäri nauraa ivallisesti.
    ”Silloin hämärtyy se, että kysymys on kulttuurin tukemisesta. On siinä ja siinä voidaanko uunoja ja pekkoja lukea kulttuuriksi muuten kuin aikakautensa dokumentoinnin osalta. Ei muilla taiteen aloilla tueta jo muutenkin kannattavaa toimintaa”, Mänttäri toteaa.

Laatu = katsojaluvut

Anssi Mänttärin mukaan nykyään ei tehdä sen parempia elokuvia kuin yleisön hylkäämällä 80-luvullakaan. ”Laadun mittari tuntuu nykyisin olevan katsojaluvut. Laatu ei ole sitä, mitä se sen hetkisillä katsojaluvuilla mitattuna on. Jos on katsojia, ei se poista mahdollisuutta, että elokuva on laadukas”, tuottaja-ohjaaja Mänttäri, sanoo. ”Selitystä kannattaisi kysyä sosiologeilta.”
    Mänttärin mukaan Markus Selinin kaltaiset hahmot osaavat ainakin mainostaa elokuviaan paljon paremmin kuin 80-luvulla osattiin.
    80-luvun kotimaisesta elokuvan laadustakin voi olla montaa mieltä: klassikoita on Kaurismäkien mainion alkutuotannon lisäksi vain kourallinen ja katsojalistojen kärjessä keikkuivat Uuno Turhapuron loppumattomat seikkailut. Muuten listalta löytyvät Täältä tullaan, elämä! Jäätävä polte, Kuutamosonaatti, Pohjanmaa ja Talvisota.
    Elokuvasäätiön Erkki Astala puolestaan uskoo, että rahallakin on merkitystä. Säätiöllä oli vuonna 1996 myönnettävänään vain 35 miljoonaa markkaa, kun viime vuonna sitä oli jo 50 miljoonaa. ”Sekin on vasta melkein yhtä paljon kuin ennen lamaa”, Astala muistelee. Suomalaisen elokuvan budjetit ovat keskimäärin kuuden miljoonan luokkaa, joka on puolet pohjoismaisista ja kolmasosa Keski-Euroopan EU-maiden tasosta. ”Amerikan luvuista ei viitsi edes puhua”, Astala puhahtaa.

Tulevaisuus pelottaa

Mänttäri ei usko, että suomalaisen elokuvan katsojamääriä saadaan pysyvään kasvuun ilman elokuvakasvatusta. ”Viedään elokuvia kouluihin ja saadaan kouluiässä ihmiset uskomaan, että suomalaistakin elokuvaa voi käydä katsomassa”, hän toteaa.
    Astalan mukaan elokuvasäätiöllä ei ole olemassa varman hitin reseptiä, joten ainoa tapa varmistaa suomalaisen elokuvan menestys on tukea tarpeeksi monipuolisia projekteja.
    Alkanut elokuvavuosi on Astalan mukaan uuvuttava mediamielessä. Hän pelkää, että kotimaisen elokuvan nousua hehkutetaan tiedotusvälineissä liikaa. ”Vaikka vastaaviin tuloksiin päästäisiinkin tulevaisuudessa, se ei enää riitä. Ja tällaiseen tilanteeseen ei tulla montaa kertaa pääsemään”, Astala arvioi. ”Mutta sellaista alennustilaa, jossa suomalainen elokuva oli muutama vuosi, ei ihan heti tule.”

http://www.ylioppilaslehti.fi/kuvat/1999/html/dirla.jpg

Jan Erola
Kuvat: Marja-Liisa Hukkanen ja Ida Pimenoff (henkilökuva)