05. maaliskuuta 1999
Teksti:

Uusi untuvikko

Ikää hieman päälle kaksikymmentä, jonkin verran yhteiskunnallisia mielipiteitä, rennot vaatteet, ikäistensä aatteet. Hän on se, jonka kaikki puolueet halajavat ennen vaaleja.
Alle 25-vuotiaat ehdokkaat ovat vaalijulisteen välttämättömyys. ”Kaikilla puolueilla on aina myös nuoria, jotka ovat vain listantäytteenä, koska se näyttää hyvältä”, miettii 22-vuotias Paavo Arhinmäki (vas).
    Puoluetoimistojen näkökulmasta untuvikot ovat uhanalainen laji. Kanta saisi kasvaa. ”Tässä suhteessa puolueet ovat tosi vaikeuksissa”, pohtii valtio-opin professori Kyösti Pekonen.
    Myönteisimmin untuvikkojen perään huhuilevat rkp:läiset. ”He tuovat uutta verta, uusia näkökulmia, Suomen tulevaisuus on heissä!” lataa Tiina Johansson Rkp:n puoluetoimistosta.
    Enemmän heitä haluttaisiin keskustankin verkkoon, mutta puoluetoimiston Maija Pihlajamäen mielestä ”nuoret ovat valitettavasti tässä suhteessa passiivisia”.
    Untuvikkojen keräämien äänien varaan ei pesää kannata rakentaa. Totuus on, että heillä ei ole äänestäjiä. Mummo voi äänestää tyttärenpoikaa ja äiti lastaan, mutta omista joukoista ääniä ei tipu. Turun yliopiston valtio-opin laitoksella on todettu karmiva, puvunharmaa totuus: 90 prosenttia nuorista haluaa äänestää itseään vanhempaa, jos yleensä edes äänestävät. Professori Pekosen mukaan kaikesta voi päätellä, että nuorille ehdokkaille ei ole huutavaa tarvetta.
    ”Nuoren ehdokkaan ei kannata lähteä liikkeelle vain nuorena ehdokkaana, se on tapa nollata ehdokkuus. Kukaan ei ota ’virallista nuorisoehdokasta’ vakavasti”, tietää yli kolmekymppinen Tuomas Rantanen (sit. vihr).

Poliittinen broileri

Kaikki tietävät, mikä on poliittinen broileri, mutta kuka on kuullut poliittisista tipuista?
Niinpä niin. Poliittisen uran määrätietoinen luominen on Suomessa ollut miesten puuhaa. Suomalaiset poliitikot ovat länsieurooppalaisessa vertailussa poikkeuksellisen pönäköitä ja vanhoja, joten tie huipulle on pitkä. Siksi mukaan on mentävä tarpeeksi varhain. ”Kyllä jotkut aktiiviset on mukana melkein lapsesta saakka”, toteaa Maija Pihlajamäki keskustan puoluetoimistosta.
    Nuoret naiset saattavat kuitenkin pyyhkäistä pitkään puurtaneiden broilereiden ohi. Naisia kun on aktiivisessa toiminnassa enemmän. On myös trendikästä ja edistyksellistä äänestää nuorta naista.
    Naisissa lisäksi sukupolvien välinen kulttuurinen ero on suurempi. Siksi nuoret naiset erottuvat vanhemmista kilpasiskoistaan. ”Miesten välillä sukupolviero puuttuu tai on liian pieni tullakseen esille”, uskoo professori Pekonen.
    Nuorisojärjestöjen, piirihallitusten ja liittokokousten ulkopuolelta tulleet kilpakumppanit ovat hekin valmiita lyömään broileriehdokasparkoja. Paavo Arhinmäen mielestä kymmenen vuotta kaikki tekonsa harkinnut nuori ehdokas ei juuri eroa vanhemmista tekijöistä. Tanja Karpela (kesk) epäilee broilerien kosketuspintaa arkipäivän elämään ja ongelmiin.
    Jotain lohtua broilereille antanee tieto siitä, että joku heitä kaikesta huolimatta äänestää: läpimenneet nuoret eduskuntavaaliehdokkaat ovat yleensä olleet broilerityyppiä.
    Läpimeno olisi broilereille helpotus myös siksi, että he saisivat tasoisiaan keskustelukumppaneita. ”Tuntuu v-mäiseltä olla alle kolmekymppisten sarjassa, kun on jo neljä vuotta sitten tehnyt tätä hommaa. Välillä tekisi mieli suorastaan tapella, kun on paneelissa ihmisten kanssa, jotka ei tiedä mitään edes omasta puolueestaan”, tilittää Osku Pajamäki (sd), 28.

Järeä järjestöjyrä

Puoluebroilerien kiusaksi ovat yhä vahvemmin nousseet aatteellisten järjestöjen tukemat idealistitoivot. Heillä on paljon yhteistä broileri-kansaan: vankka kokemus järjestötyöstä ja laajat yhteiskunnalliset verkostot.
Broilereihin verrattuna järjestöjyrillä on kuitenkin valttikortti, jota he broilereille mielellään vilauttelevat: Heillä on aate, ei puoluetta.
    Aatteesta aiheutuu harmiakin. Aate nimittäin tarkoittaa asiaa, ja vaalit tuppaavat nostamaan pinnalle henkilöitä. ”Vaaleissa keskitytään enemmän puoluejohtajien väliseen roolipeliin kuin esimerkiksi puolueiden välisiin tai sisäisiin todellisiin asiajännitteisiin”, valittaa Luonto-Liiton ja Pro Makasiinit -aktivisti pääsihteeri Tuomas Rantanen.
    Ainakin vielä nuoret kansalaisaktiivit ovat nosteessa. Heidän kaltaisensa perustivat 80-luvulla vihreän liikkeen. Vihreissä onkin sen verran alkuaikojen henkeä jäljellä, että puolueessa vanhemmat äänestävät nuoria ehdokkaita. Se on Suomessa harvinaista. Professori Pekosen mukaan tämä kertoo siitä, että toisin kuin muilla puolueilla, vihreillä nuoruuteen liittyy myös jotain poliittista.

Tv:stä tuttu kellokas

Julkkisehdokkaan parjaaminen on jokaisen itseään kunnioittavan toimittajan velvollisuus isänmaata kohtaan. Nuoret julkkisehdokkaat on syytä kyseenalaistaa heti kun vaalilistat on julkistettu. Mutta ”Siperia opettaa”, kuten Tanja Karpela sanoo. Nuorisojulkkikset ovat oppineet pelin hengen ja lataavat hengästyttävällä tarkkuudella valtion budjetit ja velkasummat, puhumattakaan työttömyysluvuista.
Nuori julkkis voisi oikeutetusti kääntää syytökset pois itsestään ja kohti puoluettaan. Harvassa ovat nimittäin ne laulajat tai povikuningattaret, jotka itse aktiivisesti pyrkisivät ratsastamaan julkisuudella Arkadianmäelle. Puolueet ne janoavat valmista julkisuutta.
    ”Keskustan ohella pari muutakin puoluetta oli muhun yhteydessä vuosi sitten”, Tanja Karpela kertoo.
    ”Anni Sinnemäen lisäksi pyysin ehdokkaaksi muun muassa yhtä jääkiekkoilijaa”, paljastaa puolestaan vihreiden Helsingin piirin puheenjohtaja Otto Lehtipuu.
    Julkisuudella on imua, sen ovat huomanneet myös nuoret poliitikot. Demarien Pajamäen mukaan lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa huomaa, että ainoa, mistä hänet tiedetään, ovat pari juttua 7 päivää -lehdessä.
    Karpelakaan ei halua kieltää julkkisehdokkuuden nostetta. Nyt on vain tehtävä työtä ja ”osoitettava, että korvien välissä on muutakin kuin hiukset”, hän toteaa.
    Palstamillimetreistä huolimatta nuorille julkkiksille ei ole luvassa kovia valintakertoimia, mikäli aiempiin eduskuntavaaleihin on uskominen.

Kolme viikkoa kampanjaa metrossa

Eduskuntavaaliehdokkuus on täyttä työtä, jossa itseä myydään mahdollisimman tehokkaasti ja monipuolisesti. Ehdokkaat ovat vaalien alla valmiita melkein mihin tahansa, jos luvassa on julkisuutta. Haastatelluista ehdokkaista hengästyttävin tahti tuntuu olevan demarien Osku Pajamäellä. Paneelikeskusteluja on noin kaksi päivässä. Lisäksi Pajamäki on järjestänyt helmikuun alusta lähtien keskustelutilaisuuksia, vaalibileitä ja peli-iltoja.
”Nuorisojärjestön puheenjohtajana mun on lisäksi pakko kiertää koko maassa, vaikka se ei tietenkään huvittaisi nyt yhtään”, hän valittaa. Viimeiset kolme viikkoa ennen vaaleja Pajamäki käytännössä asuu metrossa näyttämässä itseään. ”Meillä on valvojien kanssa herrasmiessääntö: Aina kun he saavat minut kiinni, menen hetkeksi ulos ja palaan sitten taas”, Pajamäki paljastaa taktiikkansa.
    Kokoomuksen Tatu Rauhamäki kampanjoi kuin rattopoika konsanaan. Hänellä on kaksiviikkoinen ”Tatu 24 tuntia” -kampanja keskustassa Kolmen sepän patsaan välittömässä läheisyydessä. Rauhamäki haluaa ”yöväen kansanedustajaksi”.
    Suurin osa ehdokkaista vakuuttaa, että lukuisissa tilaisuuksissa ja tempauksissa ravaaminen on palkitsevaa ja antoisaa. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki sentään tunnustaa: ”Usein tulee tunne, onko tässä mitään järkeä.”
    Hullunkurisuutta kuvaa vihreiden Otto Lehtipuun huomio: Lehtipuun mukaan tärkeintä kampanjoinnissa eivät ole itse tilaisuudet, vaan se, että niiden varjolla voi ilmoittaa itsestään lehdessä. ”Mitä kauniimpia kuvia, sitä enemmän ääniä”, Lehtipuu toteaa lakonisesti.

Pilvi Torsti
Kuvat Outi Montonen
Kuvankäsittely Sanna Skants