Suomalaista filosofiaa pyyhki äskettäin pyörremyrsky. Kyse ei ollut tiukasta metafyysisestä väittelystä filosofien Minervan Pöllö -lehden sivuilla tai kiistelystä filosofien seminaarissa. Tämä hurrikaani iski suuren massan areenalla, Helsingin Sanomien mielipidesivulla.
Filosofi Jyri Puhakainen haukkui siellä Tieto-Finlandia-palkinnon saanutta fyysikkoa Kari Enqvistiä ”vääräksi profeetaksi”. Enqvist yrittää Puhakaisen mielestä osoittaa, että maailma on pohjimmiltaan pelkkää fysikaalisten osien leikkiä. Puhakainen niittasi ajattelutavan ”vaarallisena”.
Kirjoitus synnytti rehvakkaan mielipiteenvaihdon, jossa Puhakaiselle vastasivat vihaisina Enqvist, muut fyysikot ja tekniikan tohtorit.
Väittely oli ainutlaatuinen Suomessa. Siinä puhuttiin tieteen suurista kysymyksistä maan luetuimmalla areenalla ja kaikkien ymmärtämällä kielellä. Puhakainen on innoissaan.
”Jos kirjoittaa, on ihan turha kirjoittaa filosofiseen aikakauslehteen, jossa filosofit vastaavat kyynisesti toisille. Se ei minun mielestäni johda mihinkään”, Puhakainen lataa.
Lausunto on kova 35-vuotiaalta mieheltä, jonka ammatti on akateeminen filosofi. Hän väitteli neljä vuotta sitten, ja nyt olisi aika hankkia kannuksia kirjoittamalla tutkimuksia kansainvälisiin julkaisuihin.
Puhakainen ei innostu akateemisesta filosofiasta. ”Mun identiteettini on ihminen. Musta on käsittämätöntä, ettei sen pohjalta voi käydä keskustelua vaan mua pyydetään heti sijoittamaan itseni johonkin filosofiseen kategoriaan”, hän kiihtyy. ”En ollenkaan ymmärrä, mistä siinä on kysymys.”
Tieteestä tuli Jumala
Jokin Puhakaisessa hämmentää. Välillä tuntuu, että hän leikkii tyhmää ja kalastelee sillä kannatusta. Toisinaan hän näyttää rankemman luokan populistilta, joka rahastaa ihmisten peloilla ”vaikeaa” tiedettä kohtaan.
Populisti Puhakainen voi olla, mutta hänellä on sille perustelunsa. Se menee suunnilleen näin:
Tieteenfilosofisilla ja olemisen luonnetta koskevilla ajatuksilla on suuria seurauksia ihmisen elämälle. Esimerkiksi nykyaikana ajatellaan, että luonnontieteen ajattelutapa on ainoa oikea. Puhakaisen mielestä tämä vie yhteiskuntaa ”tietovaltaan”. ”Emme tajua, mihin pimeyteen olemme menossa, kun kiinteytämme yhtä tapaa ymmärtää maailmaa. Tähän malliin nähden muut elämisen muodot näyttäytyvät tehottomilta ja järjenvastaisilta.”
Puhakaisen lempiesimerkki on aivotutkimus, jota hän moukaroi estoitta kirjassaan Persoonan kieltäjät (Like 1998). Aivotutkijat uskovat kykenevänsä selittämään ihmisen toimintaa biologisin termein, Puhakainen väittää. Heille väkivaltaisuus johtuu geeneistä ja masennus on aineenvaihduntahäiriö.
Puhakaisen mielestä aivotutkijoiden tie on täynnä vaaroja. He käsittelevät ihmistä kemiallisena väliaineena, eikä persoonallisena oliona, joka on itse vastuussa tekemisistään.
Tieteen väittämät irtosivat ruumiista
Puhakaisen mielestä tiedemiehille on annettu Jumalan rooli: ”Jos geenitutkija Leena Palotie sanoo keksineensä menetelmän, jolla ehkäistään kromosomihäiriöisten lasten syntymä, hän saa tiedepalkinnon ja pääsee Kaliforniaan. Jos kansanedustaja sanoo saman, häntä pidetään natsina”, hän selvittää klassisella esimerkillä.
”Tämä on mahdollista sen takia, että ollaan synnytetty ruumiista irrallisen tiedon käsite. Kun Palotie sanoo jotain, hän ei sano sitä persoonana, se ei ole osa hänen elämänkatsomustaan. Hänen keksintönsä on ’genetiikan tietoalueeseen kuuluva väitelause’”, Puhakainen vääntää.
Puhakainen väittää päinvastaista. Hänen mielestään genetiikan ”löydökset” ovat poliittisia. Ne pitää riisua tieteen haarniskasta ja asettaa yleiseen keskusteluun.
Aivotutkijat ja psykiatrit ovatkin hiiltyneet Puhakaisen teesistä, jonka mukaan he ovat suunnitelmallisesti ottamassa maailmaa biologian ja lääketieteen kontrolliin. Lääkärilehdessä Pentti Alanen kieltää Puhakaisen syytöksen ironisesti: Huijaaminen vaatisi, että ”tiedän asian oikean laidan, mutta pyrin tahallaan harhauttamaan muita”. Alasen mielestä aivotutkijat uskovat vilpittömästi tekevänsä pelkkää tiedettä, vailla yhteyttä yhteiskunnallisiin päätöksiin.
Kaikkien pitää ymmärtää
Puhakainen kailottaa Hesarin kirjoituksissaan, että tieteen saavutuksia pitää pohtia moraalisesti. Hän jankuttaa, että nykyinen ”tiede” vie ihmisiltä mahdollisuuden päättää itse omista asioistaan. Se vie heiltä myös vastuun omista teoistaan: Shoppailuhimo ei ole enää ihmisen elämisen tapaan kuuluva asia, vaan aineenvaihdunnan tai aivojen vääristymä, johon tarvitaan terapiaa, jopa lääkkeitä.
Puhakainen vie keskustelua alueelle, jossa entistä useammat voivat siihen osallistua. Hän puhuu moraalisista valinnoista, haluista ja päämääristä, jotka ihmisten on helppo yhdistää omaan elämäänsä.
”Valtaosa meidän filosofioista ja teorioista on kiertelyitä ja kaarteluita ja semanttista pyörittelyä. Jos ihminen on ymmärtänyt asian, hän pystyy puhumaan siitä selkeästi ja käyttämään ‘lautamiehen’ kieltä”, Puhakainen sanoo oppineensa esikuvansa, psykiatri-filosofi Thomas Szaszin kirjoituksista.
Samaa tekevät myös Esa Saarinen ja muut Helsingin mediafilosofit. ”Joku oli niputtanut minut kerran samaan Ben Furmanin, Saarisen ja Jari Sarasvuon kanssa. En kokenut sitä kovin imartelevaksi.”
Miksi? ”Saarinen on tehnyt paljon hyvää filosofialle, mutta hänen toiminnastaan on tullut sokeaa vallan ja politiikan suhteen. Se on intellektuaalinen katastrofi, jonka Saarinen joutuu kärsimään. Hänen on vaikea palata ‘Ihanan elämän illoista’ puhumaan valtakriittisesti.”
Puhakaisen mielestä Suomen filosofian kärkinimiä ovatkin Jyrki Lehtola, Ilta-Sanomien kolumnisti, sekä Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti. He käsittelevät ilmöitä Puhakaisen mielestä ”älykkäästi” ja ymmärrettävästi. Muista popularisoijista Puhakainen pitää etenkin psykohistorioitsija Juha Siltalasta.
Sosiologien hiljaisuutta Puhakainen ihmettelee. ”Ne vaan pyörittelee niitä teorioita, eikä kukaan ole mitään mieltä.”
Filosofisia teemoja käsitellään Puhakaisen mielestä erityisen hedelmällisesti kaunokirjallisuudessa, johon hän on perehtynyt vasta vanhempana. Filosofi hehkuttaa etenkin Zen ja moottoripyörän kunnossapito -kirjan tekijää Robert Pirsigiä.
”Kun kirjoitat akateemisesta filosofisesta perinteestä, sun on mahdoton valjastaa itseäsi tunteisiin ja kokemusulottuvuuksiin. Kaunokirjallisuudessa ihmisen monimuotoisuus tulee esille. Siinä mielessä se on sata kertaa enemmän filosofiaa kuin filosofia itse!”
Urheilu kasvatti suoraviivaisuuteen
Puhakaisen tie akateemisuuden kritisoijaksi on kiemurainen. Hänen nuoruutensa kului suoraviivaisuuden maailmassa, urheilussa. Puhakainen oli huipputason jalkapalloilija. Hän pelasi muun muassa Lahden Kuusysin joukkueessa, joka pääsi vuonna 1986 pidemmälle Euroopan cupeissa kuin yksikään suomalaisjoukkue.
Vuonna 1993 Puhakainen lopetti jalkapalloilun polvivammojen takia ja siirtyi kokopäiväiseksi lii-kuntafilosofiksi. Hän väitteli vuonna 1995 aiheenaan ”Kohti ihmisen valmentamista”. Hän kritisoi huippu-urheilua urheilijoiden näkemisestä pelkkinä teknologisen suunnittelun välikappaleina.
Puhakaisen kärkevät väitteet aiheuttivat mylläkän. Urheilujohtajien mielestä filosofi viisasteli, eikä ymmärtänyt huippu-urheilun kovaa todellisuutta.
Väitöskirjaansa tehdessään Lauritsalan kasvatti syöksi itseään syvemmälle Tampereen yliopiston filosofiaan. Koulukuntaa hallitsee fenomenologinen perinne, jonka kieli on mutkikasta ja vaikeaselkoista. ”Tajusin, että menen itsestäni koko ajan poispäin. Mun täytyi löytää oma tapa tehdä näitä juttuja.”
Urheilun parista Puhakainen on löytänyt samanmielistä seuraa. Koripallovalmentaja Henrik Dettmannin puheista paistavat keskustelut Puhakaisen kanssa. Suomen virallinen urheiluajattelija, jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen on Puhakaisen seuraavan kirjan aihe. ”Ape on jo vuosikymmeniä sitten esittänyt samat kysymykset, joita me ollaan tutkittu urheilun filosofiassa.”
Urheilussa Puhakainen on oppinut aivan akateemikoille vastakkaisen maailman, jossa asiat eivät ole monimutkaisia, vaan toiminnallisia. Sieltä Puhakainen ammentaa pelitapansa:
”Entisenä jalkapalloilijana tiedän, ettei pelkkä voitto pelissä riitä. Se on otettava mahdollisimman vakuuttavasti, ja mikäli mahdollista iloisesti vastustajalla leikitellen.”
Matias Möttölä
Kuva: Antti Haapio
