19. helmikuuta 1999
Teksti:

Elämän virrassa ajelehtiva ihminen kohtaa jatkuvasti kiusallisia kysymyksiä, joihin tuntuisi tarpeelliselta saada vastaus. Minne sukat katoavat pesukoneessa? Miksi on kylmä kuin ryssän helvetissä? Miksi ruotsalainen pop menestyy ja suomalainen ei?
    Kahteen ensimmäiseen kysymykseen on mahdollista vastata luonnontieteellisellä tarkkuudella, mutta kolmanteen löytyy vastaukseksi enimmäkseen epämääräisiä sosio-darwinistisia sepustuksia. Rotutieteellinen selitysmalli herättää ajatuksia: suomalaisten itä-balttilais-ugri-mongoloidinen ”kulttuuri” ei kykene yhtä korkeaan hengen lentoon kuin skandinaavinen herrakansa. Teoria ei kuitenkaan ole kestänyt ajan hammasta kovin hyvin.
    Syitä suomalaisen musiikin heikkoon menestykseen maailmalla on haettu paitsi kansanluonteesta myös surkeasta markkinoinnista. Aivan kuin suomalaisten bändien kansainvälinen breikkaus voisi todella riippua vain managereista ja pr-toimistoista. Ei suomalainen pop muutu seksikkääksi sillä, että palkataan joku uskottelemaan ihmisille että näin on. Päinvastoin, Matkailun edistämiskeskuksen kaltaiset Suomi-kuvan dinosaurukset ovat pitäneet huolta siitä, että suomalaisuus on kiihottavaa vain saksalaisille lumifetisisteille.

Koko menestyskysymyksen asettelu on sinänsä älytön. Suomi ja Ruotsi ovat musiikintuottajina yhtä kaukana toisistaan kuin Melodija ja Motown. On samantekevää, mitä Suomessa ajatellaan Euroopan poliittisista rajoista, popmusiikissa olemme vakaasti Moskovan aikavyöhykkeellä.
    Tilanne on ollut sama jo 70-luvulta lähtien. Kun Ruotsissa juhlittiin Abbaa, ihailtiin meillä Wigwamia. Kun 80-luvulla naapurit jorasivat Freestylen tahtiin, ryypiskeltiin meillä Eppujen ja Hassisen Koneen sielunmaisemissa. 90-luvulla naapurin tanssipopin ylpeys Ace Of Base myi 20 miljoonaa kappaletta debyyttilevyään. Meillä Kolmas Nainen kasattiin uudestaan, kun Provinssirockiin piti löytää joku tarpeeksi iso nimi paikkaamaan Neil Youngin peruutusta. Ei tarvitse olla antropologi kyetäkseen tekemään johtopäätöksiä.
    Oman menestyksen puutetta on kuitenkin aivan turha pähkäillä. Kannattaa mieluummin riemuita Waldon jokaisesta listaykkösestä Kroatiassa, Stratovariuksen loppuunmyydyistä keikoista Kreikassa tai Waltarin saksalaisista kultalevyistä. Ja pitää mielessä kuinka musiikkibisneksen ranki-järjestys toimii. On olemassa maita joiden status musiikin tuottajana on vielä ankeampi kuin Suomen. Esimerkiksi Albania. Siellä Tino Singhin rap-levykin tuntuu suuren maailman tyyliseltä.
    Jos Suomi selättää Albanian kärpässarjassa, ovat ruotsalaiset painineet jo kauan raskaassa sarjassa koko popin kentällä. Vetävän hömppädiskon lisäksi naapurista tulee bändikaupalla maailmanluokan kitarapoppia. Kentiä, Fint Tillsammansia tai bob hundia kuunnellessa Oasis ja Verve alkavat maistua tunkkaisilta vanhoilta äijiltä. Itse asiassa koko ”Cool Britannia”, popin perinteinen kuningaskunta, alkaa Ruotsiin verrattuna vaikuttaa tunkkaiselta vanhalta äijältä.

Otto Talvio