05. helmikuuta 1999
Teksti:

Muutaman vuoden takaiset asiaa ja hömppää sekoittaneet Pöllölaakson tapaiset makasiinit ovat ohjelmatyyppinä miltei hävinneet. Sen sijaan katsojan ajasta kilpailemaan on ilmestynyt uusia asiaan nojaavia ohjelmia, viimeisimpänä tulokkaana Nelosen viisi kertaa viikossa näkyvä 20:20.
    Yleisradiossa kaupallisten kilpailijoiden vetoihin on vastattu profiloimalla vanhoja ohjelmia uudelleen: A-Studion tilalle on tullut A-Talk ja Ajankohtaisen kakkosen toimitus tuottaa lukuisia eri tavalla suunnattuja asiaohjelmia.
    Parhaimmillaan jopa kolme ajankohtaisohjelmaa tulee keskenään päällekkäin. Lähestyvät eduskunta- ja eurovaalit takaavat, että tarjonta kevään mittaan senkun kasvaa. Katsojien joukko sen sijaan ei kasva, eikä ajankohtaisten aiheidenkaan. Viikon puheenaiheet on pahimmillaan käsitelty jo tiistai-iltaan mennessä. Keskiviikkoillan 45 minuuttia ohjelman tuottaja Petri Saraste kertoo, että usein aiheita joudutaan jättämään pois, koska ne on käsitelty joko maanantain A-Studiossa tai tiistain Ajankohtaisessa kakkosessa.
    ”Se on ongelma sekä tekijöille että katsojille. Me emme välttämättä tiedä, jos tunti meitä ennen oleva ohjelma käsittelee samoja asioita”, toteaa A-Studion toimitussihteeri Risto Makkonen.
    Suurin osa haastatelluista ohjelman tekijöistä kertoi pyrkivänsä valitsemaan yllättäviä, omia aiheita, sellaisia, joita ”muut eivät ole onnistuneet keksimään”. Pyrkimys on tietenkin ihailtava, mutta aiheiden keksiminen voi olla arveluttavaakin. Ohjelmat pystyvät tekemään asiasta kuin asiasta aiheen niin halutessaan. Katsojan harteille jää erotella, mikä on oikeasti oleellista, mikä enemmän kuriositeetti.
    Makkonen näkee aihevalinnoissa myös ristiriidan. ”Katsojista ohjelma on hyvä, kun puhutaan jostain populaarista tai heitä koskettavasta. Luonnonsuojelu tai syöpäsairaudet on varma valinta. Toisaalta, vaikka löytäisimme miljardivajeen budjetista, vain harva kiinnostuu. Kyllä se välillä turhauttaa.”

Hätkäyttääkö?

Ajankohtaisohjelmien tekijöiden mielestä ohjelmat ovat tarpeeksi erilaisia. Katsoja valitkoon.
    Ja meitä katsojia kaikki ohjelmat tarvitsevat. Mainosrahoitteisille kanaville korkeat katsojaluvut ovat elinehto eikä Yleisradiollakaan ole niitä vara ylenkatsoa.
    Jos kilpailevia ohjelmia on paljon, täytyy katsojia houkutella muilla avuilla. Kanavillamme erottuu selkeästi kaksi keinoa: ohjelmiin haetaan keulakuviksi persoonia. Heidän tehtävänään on sitten tuoda olohuoneisiin ”tuoreita” aiheita. Usein ja etenkin tietyillä kanavilla se tarkoittaa jotain sensaation ja hätkäyttämisen välimuotoa.
    45 minuuttia -ohjelman juontaja ja tuottaja Saraste näkee paljoudessa paljon hyvää. ”Kilpailua tulee lisää. Meidän tekijöiden pitää olla koko ajan herkempiä ja se on aina piristävää. Täytyy nähdä enemmän vaivaa”, hän sanoo.
    Kuulostaa hyvältä, tosin vain, jos se vaiva suunnataan asiaan. Kotikatsomossa ei viime aikoina ole aina siltä tuntunut. MTV3 lanseerasi suurella metelillä perjantai-illan uutuutensa Kolmannen pyörän ja pyrki pärjäämään kilpailussa olemalla mahdollisimman hätkäyttävä. Vaivaa varmasti nähtiin.
    Hätkäyttäminen onnistui, pärjääminen ei. Katsojien reaktiot olivat tyrmääviä. Pedofiili Jammun haastattelu sekä Tony Halmeen ja Klaus Bremerin debyytti televisiojuontajina olivat liikaa ja koko ohjelma hyllytettiin. Ohjelman tuottaja Petri Uitto uskoo kuitenkin edelleen ohjelman valitsemaan tyylilajiin. ”Jos aihe niin vaatii. Hätkäyttää täytyy kuitenkin neutraalisti, ilman kiihkoilua”, Uitto kuittaa.
    On lohduttavaa, ettei kotikatsoja ole ainoa, jonka mielestä Tony Halmeen autovarkaudella vavahduttaminen ei ole asiaohjelman tehtävä.
    ”Asian tulee olla hätkäyttäjä, ei markkinoinnin tai juontajien”, toteaa Pauli Aalto-Setälä kilpailevalta Neloskanavalta. ”Ei se ainakaan mikään itsetarkoitus saa olla. Kyllähän keinoja löytyy, jos halutaanS ja kyllähän niitä käytetään”, miettii A-Brosin Ari Ylä-Anttila.
    Mutta onko tekijöiden näkemyksillä paljonkaan tekemistä sen kanssa, mitä katsojat lopulta näkevät? Koko Suomea Arja Alhon sinnikkäällä painostuksella suorassa televisiolähetyksessä hätkäyttänyt Mustan laatikon Timo Harakka ei nimittäin hänkään usko hätkäyttämiseen. ”Ajatus ja vakaumus kehittyy hitaasti, vaiheittain. Äkkinäinen hurahdus uskovaiseksi tai marxilaiseksi ei kestä ajan testiä; tv-iltojen rajuimmat mediatempaukset ovat unohtuneet jo aamulla”, Harakka toteaa.
    Kakkosen Silminnäkijä-raporttien tuottaja Kari Mokko on Harakan linjoilla. ”Jos siihen pyritään, niin koko homma menee pelkäksi hötkyilemiseksi. Eivätkä nykyihmiset enää niin pienistä edes hätkähdä”, hän miettii.

Suuret persoonat

Uudet ajankohtaisohjelmat myydään persoonilla. On Tervoa, Päivärintaa ja Stilleriä. Nelonen palkkasi yhdeksi 20:20 ohjelman haastattelijaksi Punaisessa planeetassa tutuksi tulleen kirjailija-toimittaja Kari Kontion. A-Studion puhtaasti asiakeskeisellä konseptilla ei kukaan uusi yrittäjä lähde kanavakilpailuun. Kaikki tekijät eivät ole kehityskulusta innostuneita.
    ”Se, että ’ajankohtaisohjelman’ juontajaksi tai toimittajaksi kelpaa nykyisessä kilpailutilanteessa joku Tony Halme tai Klaus Bremer on täysin perseestä”, täräyttää tuottaja Mokko. Kontion esimies Aalto-Setälä Neloselta on hänkin valmis piikittelemään muiden valintoja.
    ”Juontajavalinnoissa olemme oppineet omalta ja muilta kanavilta, että nyrkkeilevä toimittaja saattaa olla lahjakkaampi kuin toimitteleva nyrkkeilijä”, Aalto-Setälä heittää.
    45 minuuttia -ohjelman tuottaja ja juontaja Petri Saraste ei hänkään lämpene julkkisjuontajille. Jotta katsojat pitävät uskottavana, täytyy olla perinteistä journalistista osaamista. Persoonakeskeisyys sinänsä on hänestä hyvä. ”Ohjelmaa auttaa, että se henkilöityy, sitä on testattu muuallakin kuin Suomessa.” Saraste kertoo saavansa paljon palautetta ja kommentteja suoraan kadulta, koska ohjelma muistetaan hänen kasvoistaan.
    Neljäs valtakunta -ohjelman tuottaja Harri Saukkomaa sanoo, että persoonat ovat kuin majakoita: ihmiset suunnistavat niiden mukaan. Onkin turha kysyä, halutaanko ohjelmien henkilöityvän tiettyihin tyyppeihin, koska ne henkilöityvät joka tapauksessa. Asiallisempaa on pohtia, millaisia tyyppejä haluamme katsella, keneltä asioita kuulla. Klaus Bremerin valinta oli tekijöiden puolelta katsojien aliarvioimista. Onneksi.

Mitä sitten?

Neljän kanavan kilpailutilanne herättää tekijöissä ristiriitaisia näkemyksiä. Joku uskoo kilpailun parantavan laatua, toinen epäilee kahden kaupallisen tarpeellisuutta.
    Digitaalitekniikka tulee lisäämään kanavia entisestään. Se tuo lisää ohjelma-aikaa. Se, millä kilpailua tullaan jatkossa käymään jää nähtäväksi. Ne tekijät, joiden mielestä ohjelmia ja kanavia ei ole liikaa totesivat, että Suomessa ilmestyy päivittäin myös lukuisia lehtiä. Ajatuksena on, ettei televisiokaan ole enää yksi, vaan monta. Ei jokaisen tarvitsekaan katsoa kaikkia kanavia, vaan voi valita omat suosikkinsa.

Pilvi Torsti