Pentti Saarikoski elää. Penan perintöä pitävät vimmaisesti yllä kaikki kesken kapinaansa alkoholisoituneet nuoret vihaiset miehet. Viva Pentti! Niisk.
Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään, Jyrki K. läähättää korvaani.
Hän siteeraa Saarikoskea ja luulee, etten tunnista. Jyrkiltä tulee ennen seuraavaa säettä. Heitän hänet rappukäytävään.
Viime viikolla näin Jyrki K:n työntämässä lastenvaunuja marketissa. Jyrki K:lla oli sama ulsteri kuin tavatessamme 1980-luvulla ja sen alla tuulipuvun housut. Käänsin katseeni hiljaa pois. Kiitin hiljaa kaikkien muusojen suojelupyhimystä siitä, etten antanut Jyrki K:n valon johdattaa minua pimeään.
Kuten en antanut myöskään Jouni I:n, Kari K:n, Tuomas N:n, Asser K:n tai Jyrki L:n.
He kaikki olivat nuoria vihaisia miehiä. He kaikki halusivat vuodattaa sudenverensä kupeitteni hämärään. He kaikki halusivat olla kuin Pena-suuri, Pentti the Great, kaikkien nuorten vihaisten miesten alkusolu, suurin ja vihaisin kaikista.
He kaikki kärsivät vakavasta taudista, PenaS-kateudesta.
Virtsatahroja hautapaadella
Maailman katsomuksesta on päästävä irti että voisi nähdä maailman, Asser sönköttää korvaani. Taas Saarikoskea. Asser, aivan kuten Jyrkikin, muistuttaa enemmän baariposkea, dokua, joka luuli, että nainen kostuu, kun hänen korvaansa lausuu viinanhuuruisena kotimaista lyriikkaa. Kalsareissaan Asser muistutti lähinnä kuollutta Saarikoskea tai saimaannorppaa.
1980-luvulla nuorille vihaisille miehille oli vielä tilausta. 70-luvun jähmeiden Puolue-Pekkojen ja Stallari-Staffanien rinnalla puolivillainenkin runoilija oli sentään runoilija. Tai ainakin kvasi-intellektuelli, joka osasi kolme riimiä penaa ja luetteli nousuhumalassa b:llä alkavien sosiologien nimiä. Bourdieu, Baudrillard, Ballantine’s. Kovin kaikista kukonpojista oli Kari K. Sen sijaan, että olisi tyytynyt siteeraamaan Penttiä, hän kusi neron haudalle lastenlehdessä ja sai Suomen sekaisin. Tänään tuo kaikki tuntuu kovin hämmentävältä. Sisäsiittoisuuden vuosikymmenellä Suomen piirit sai sekaisin murjomalla alkoholismiin kuollutta runoilijaa. Julkisesti.
1990-luvulla haudallekusijoista tuli itsestään ikoneita. Yritettyään rahastaa luovuudellaan juppipeleissä, he tekivät itsestään viinalla marinoituja tilataideteoksia. Julkisesti.
Seuraavan sukupolven pikku-Kontiot tekevät isänmurhansa kuiskaamalla uusien uhrien korvaan: ”Tiedätsä Kari Kontion? Lähetkö kuule mun luo lukemaan Kontion Lajinsa viimeistä?”
Samaan aikaan isä-Kari muikistelee telkkarissa Elisabeth Rehnille neloskanavan keskusteluohjelmassa. Pisoaarin ääressä hän tokaisee: Muista ravistella kunnolla, poika.
Nuoren miehen odysseiat
Kun mies 19-vuotiaana puhkeaa älylliseen kukkaan, alkaa ristiretki. Mies alkaa toteuttaa tehtävää, hänestä versoo nuori vihainen mies. Hän pursuu vihaa ja muutoshalua. Päivisin mies istuu kahvilassa ja on lukevinaan Baudrillard’ta. Hän luo katseita viereisiin pöytiin ja naurahtaa väliin remakasti. Hän on taipuvainen intelligenssisnobismiin ja hän halveksuu ohikulkijoita, jotka eivät lue kahvilassa Saarikosken Prahan päiväkirjoja. Mies on radikaali, sillä hän tietää, että poliisi on perustanut rajuja joukkojenhallintayksiköitä juuri hänenlaisiaan radikaaleja varten. Hän on vaarallinen.
Iltaisin mies istuu kapakassa muiden vihaisten miesten kanssa puhumassa politiikkaa. B:llä alkavat sosiologit sotkeutuvat miehen suussa viidennen tuopin kohdalla. Hetki ennen sammumistaan hän läähättää tytön korvaan: Minä olen valo joka johdatan.
Nekrologi
Hyvät kanssasisaret. Tällä tarinalla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Todellisuudessa tarinan mies on vakavista jälkipuberteetin oireista kärsivä nuori nuhainen mies. Hänkin kaipaa vain naisen lämmintä syliä, aivan kuten Pena.
