I
Etsin viime kesänä työvoimatoimistoa. En löytänyt. Olin katsonut huolimattomasti osoitteen. Oli liian kuuma päivä.
Mutta onneksi katukahvilassa istui työministeri Liisa Jaakonsaari. Hänellä oli pino papereita keikkuvalla terassipöydällä. Jaakonsaari näytti leppoisalta. Menin kysymään häneltä.
Jaakonsaari katsoi minua ja sanoi että jaa. Jaa kyllähän minä sen tiedän, kun olin sitä avaamassa, sehän on tuolla. Työministeri viittasi viereiseen taloon, siirsi papereitaan ja kysyi, että mitäs asiaa minulla sinne on.
Minä kerroin: kaikki työsuhteeni ovat aina lyhytaikaisia, ne ovat olleet keikkoja, pisin on kestänyt neljä kuukautta. Olen päälle kolmekymmentä ja tehnyt tällaisen valinnan, siitä en syytä ketään. Joskus olen ilman työtä, tai ilman rahatyötä, ja sitten pitää käydä ilmoittautumassa viranomaisille.
Liisa Jaakonsaari sanoi jaahas. Sanoi, että teidänhän eläke-edut ovat huonosti. Sanoin, että niin on ja hymyilin. Oli harvinaisen lämmintä. Eläkepäiviin saattaa olla pitkä aika. Hymyilin ja toivotin hyvää jatkoa, nousin toimistoon, sinne minne Jaakonsaari oli minut viittonut, otin jonotusnumeron ja pääsin puolen tunnin päästä virkailijan luokse.
Illalla istuin oluella ystäväni uutisleikkaajan kanssa. Uutisleikkaajakin (35 v.) on pätkätyöläinen. Vakaa ja ennen hanakasti virkoja jaellut Yleisradio sopii uutisleikkaajan kanssa työt kolmeksi viikoksi eteenpäin. Sen jälkeen saattaa joutua työttömäksi. Joskus on muutama työtunti viikossa ja joskus on liikaa, niin kuin sillä viikolla. Äänitellä maailmalta valtiomiesten hautajaisia ja samalla leikata, toimittaja hengittää niskaan.
Meillä oli hauska ilta, uutisleikkaajalla ja minulla, vaikka tilastollisesti edustamme matalapalkkaisia yksineläjiä, vuokra-asunnoistaan maltaita maksavia, masenteisia, hallituksen tehokkaasti unohtamia nuoria aikuisia.
II
En tavannut sinipunahallituksen muita ministereitä, vaikka he nousevat aamulla aikaisin ja menevät nukkumaan myöhään. Onneksi, ainakin tilastojen mukaan, ahdistuneimpia eivät ole työttömät, vaan ne, jotka pelkäävät työpaikkansa puolesta.
III
Työttömyys ei puolittunut määräaikaan mennessä. Kuka edes kuvitteli? Sitä paitsi – onhan Helsingissä töitä.
IV
Millainen murroskausi tämä on, kun ihminen puhuu työstä, mutta tarkoittaa eri asiaa kuin toinen?
Kun työttömyys on toiselle eri käsite kuin työttömyys?
Kun pääministeri ja toinen valtionvarainministeri muistavat asiat eri tavalla.
Kun äänestysprosentti laskee, vaikka kansalaisaktiivisuus nousee. Kun mielikuva pienen maan hallituksesta tiivistyy pääministerin isokokoiseen äreyteen. V
Tuleeko minun tätä hallitusta ikävä?
Ei varmasti. Niin kuin ei koskaan mitään muutakaan hallitusta.
Uutisleikkaaja leikkaa uuden hallituksen iltauutisiin. Minä yritän oppia uusia sanoja ja unohtaa vanhoja. Olkoon hallitus kenen muodostama tahansa. Maailma muuttuu Liisaseni, uusia sanoja tulee ja vanhat joutavat roskikseen.
(Vanhoja sanoja: vuokra-asuntojen saatavuus, omistusasuntojen kohtuullinen neliöhinta, hyvä ja kattava kirjasto. Uusia sanoja: hornetlentäjien palkankorotus, sairaanhoitajien työmäärän lisääntyminen samalla pienellä palkalla, meidän kaikkien yhteinen nousukausi, Pekka ja pätkätyö, eikä mitään töitä yli viisikymppisille.)
VI
Osaisinko sanoa seuraavalle työministerille jotain? Jotain muuta kuin hymyillä ja olla hiljaa?
Riikka Ala-Harja
riikka.ala-harja@nic.fi
