22. toukokuuta 1998
Teksti:

Isyys muokkaa tapaa tarkastella maailmaa.
    Ennen pohdin usein sitä työmäärää, mikä kaikkien rakennusten pystyttämiseen on käytetty. Jokaisen kannetun tiilen, muuratun seinän ja maalatun pinnan kokoinen urakka tuntui mittaamattomalta.
    Nyt jokainen näkemäni ihminen saa minut miettimään, kuinka kutakin on aikansa hyssytelty, tuuditettu, pesty ja nukutettu.
    Pelkkä vilkaisu kadulle uuvuttaa.
    Yleisen hokeman mukaan lapsi muuttaa kaiken, mutta sanonta vähättelee totuutta.
    Lapsen syntymisen jälkeen fyysinen ympäristö saattaa säilyä samankaltaisena, mutta kaiken muun vauva siirtää silmänräpäyksessä toiselle taivaankappaleelle. Lähtöpaniikissa aivojen poimuista revitään epätoivoisesti entisen elämän henkisiä eväitä mukaan kuten elokuvissa, jossa hehkeä sankaritar viskoo iltapukuja ja röyhelömekkoja matkalaukkuun samaan aikaan kun palkkamurhaajat ovat jo ovella.
    Vaan turhaa on työ. Entisestä arvojen ja arvostusten kudelmasta ei mukaan huolita kuin pieni käsimatkatavarallinen, sekin puolillaan liberoita ia tutteja.
    Trevlig resa!
    Oli hölmöä (vaikkakin inhimillistä) etukäteen ajatella, että elämää voi jatkaa normaallin malliin perheenlisäyksen jälkeen jahka vain organisoi asioita paremmin.
    Enempää ei olisi voinut osua ohi maalin. Muutamalla yrkkisäännöllä päärassukan on silti pystynyt pitämään juuri ja juuri räjähtämättä. Yksi: nuku aina kun voit. Kaksi: syö aina kun voit. Näillä ohjeilla olemme pysyneet ensimmäisen kuukauden ainakin muodollisesti terveiden kirjoissa.
    Lisää helpottavia sääntöjä. Ylä kuvittelekaan tekeväsi mitään muuta kuin olevasi isä/äiti. Katso televisiota jos vain voit. Syö vain mikrossa lämmitettäviä eineksiä. Pitkiä elokuvia ehdit katsoa eläkkeellä. Unohda viherpiiperoiden vikinät kestovaipoista. Usko opaskirjoista enintään 80 prosenttia. Ylä laske päiviä – yritä tottua asiantilaan. Jätä ne festarit suosiolla väliin. Koeta päästä ulos. Soita kohtalotovereillesi ja tilitä. Itke.
    Aiemmin en koskaan päässyt sisään poliittisen historian opiskelijoiden ikuiskeskusteluun, jossa listataan idoleita historiallisista henkilöistä. Minulle Churchill, Tanner ja Airo olivat vain nimiä tenttikirjoista, ei samaistumisen kohteita.
    Mutta ensimmäisen vauvan kanssa vietetyn viikon jälkeen asia oli minulle täysin selvä. Kuin omasta suustani olivat Tuntemattoman sotilaan Riitaojan sanat, kun alikessu Lehto höykytti Riitaojaa hänen jäätyä pusikkoon piiloon hyökkäyksen ajaksi.
    ”Pelottaa, herra alikersantti. Se kun vinkuu. Sellaisen äänen kun pitää”.
    Malja Riitaojan muistolle.
    Eikä tässä vielä kaikki.
    Kierointa pikku jälkeläisemme käytöksessä on kuitenkin se, että nukkuessaan tai valveilla hiljaa ollessaan hän näyttää armottoman söpöltä. Pienen rintakehän kohoillessa ja hymyntapaisen ilmeen ilmestyessä hänen kasvoilleen muistista pyyhkiytyy hetkessä tuntikausien parkuminen ja kitinä.
    Vaikuttaa hyvältä alulta kestävälle ihmissuhteelle.

Miska Rantanen
Kirjoittaja on toimittaja, poliittisen historian opiskelija ja tuore isä.