Kirkon rooli on yhteiskunnan ja asenteiden muuttuessa tulossa yhä hämärämmäksi. Tuore esimerkki tästä on Hyvinkään käräjäoikeuden päätös, jossa pappisvirkaa ei katsottu uskonnonharjoittamisen osaksi. Jo viime vuosikymmenen naispappeusratkaisu osoitti, että kirkosta on tullut julkisyhteisö, jossa päätökset tehdään mielipiteistä äänestäen, ei Raamattuun pohjautuen.
Kirkko on identiteettikriisissä. Tapaukset Kylliäinen ja Laajasalo osoittavat, ettei kirkko kykene linjanvetoihin edes vastoin sen oppia opettavia työntekijöitä kohtaan. Piispat ovat viime aikoina ottanut kantaa muun muassa maaseudun autioitumiseen ja HIFK:n jääkiekkomestaruuteen ? jälkimmäinen sinänsä hyvä asia – mutta antaneet kirkon varsinaisen viestin, kristinuskon sanoman mennä menojaan.
Irtautuminen valtiosta pakottaisi kirkon hakemaan uutta linjaa ja löytämään itsensä muunakin kuin osana julkishallintoa. Kansankirkon puolipakollinen jäsenyys kun koetaan siten, että itse kullakin on oikeus esittää vaatimuksia kirkon opin suhteen. Kirkolla ei ole sanomista jäsentensä elämäntapoihin, olivat ne sitten miten kaukana kirkon opetuksesta tahansa.
Ilman moraaliopetusta myös vapautuksen sanoma menettää merkityksensä. Henkisiä kokemuksia tarjoamalla ja mediakelpoisia nuoria radikaaleja kasvattamalla nykykirkko pysyy kyllä pinnalla jonkin aikaa. Kesähäät eivät kuitenkaan ole ikuisesti muodissa, ja lehdet saattavat jonakin vuonna kyllästyä julkaisemaan jokavuotisia pääsiäistarinoitaan joukkohautateorioista.
Nykyisessä asemassaan valtionkirkko on vaarassa menettää merkityksensä myös yhteiskunnalle. Verotuskohtelustaan kiinnostunut kirkko tuskin pystyy yhteiskuntakritiikkiin joka ylittäisi tavanomaisen syrjäytymistä tulisi pyrkiä ehkäisemään -tason.
Hollannissa on toiminut jo vuosikymmeniä tunnustuksellinen protestanttikirkko ja toinen, linjaltaan meikäläistä vastaava kirkko. Suomen kirkon jakautumista tuskin kukaan toivoo, mutta ellei muutoksia tapahdu, mahdollisuus on olemassa. Herätysliikeväki, valtaosa kirkon aktiiveista on kyllästynyt linjattomuuteen. Ehkä kirkon erottaminen valtiosta olisi osa ratkaisua. Toisaalta irtautumisessa voitaisiin myös menettää jotain arvokasta. Kirkon rahoitusta verovaroista ei tule kokonaan lopettaa. Esimerkiksi kulttuuriomaisuuden säilyttäminen maksaa.
Kirkolla ja kristillisiä arvoja kannattavilla päättäjillä olisi paljonkin annettavaa yhteiskuntaelämälle. Kuluvan vuoden aikana on vaadittu julkista arvokeskustelua arviolta noin tuhannesta eri kysymyksestä. Vaadittua keskustelua on kuitenkin kuultu varsin vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että arviotyhjiössä on vaikea keskustella.
Kristillisten arvojen tuominen politiikkaan ei tarkoita Emun torjumista Raamatulla. Suomessa ei ole eikä pidä olla Jumalan puoluetta ja keskiaikaista inkvisitiota toisinajattelijoille. Perusarvoja meillä voi ja pitää olla.
Jussi Hiltunen
Kirjoittaja on HYY:n edustajiston jäsen ja kansanedustaja Päivi Räsäsen (krist.) avustaja.
