09. huhtikuuta 1998
Teksti:

Kevätaurinko sokaisee silmät ja paljastaa talven jättämät jäljet. Kadut pölyävät ja ihmiset näyttävät pimeydestä nousseilta haamuilta auringon nukkavieruksi paljastamissa tummissa vaatteissaan.
    Auringon paljastavassa valossa haluan myös tuoda päivänvaloon mieleni pimeydessä myyräntyötään tekevät demonit, jotka eivät koskaan lakkaa kyselemästä ja epäilemästä. Ne eivät usko yhteenkään iskulauseeseen eivätkä julistukseen. Ne raastavat poliittiset julistukset silpuksi ja sulkevat korvansa, kun joku puhuu räjähdysmäisesti muuttuvasta tietoyhteiskunnasta, ekososiaalisesta tasa-arvosta tai globaalisti kestävästä kehityksestä. Annan tässä demoneitteni reposteltavaksi muutaman poliittisesti korrektin käsitteen.
    Seuraavat sukupolvet ovat riivanneet minua vuosikausia. Kuinka poliittisia tekoja voi oikeuttaa seuraavia sukupolvia ajatellen? Vähän niin kuin monet nuoret vanhemmat kertovat elävänsä vain lapsilleen ja kokevat elämänsä ja itsensä siten merkityksellisiksi. Taakka siirtyy lapsille.
    Potentiaalisilla tulevilla sukupolvilla perustellaan energiapoliittisia argumentteja, kierrätystä ja kestävää kehitystä. Entäpä jos syntymättömät eivät koskaan synnykään? Eihän ketään yksilöä voida vaatia jatkamaan lajiaan. Kuinka politiikka tai arvot voivat perustua johonkin olemattomaan tai mahdollisesti joskus tulevaan? Tietysti toivomme, että jälkeemme jää joku ihmettelemään näitä kysymyksiä, vaikka emme voikaan tietää emmekä vaatia että niin tapahtuu.
    Kansalaisten osallistuminen on muodikas käsite.
Puhutaan lähidemokratiasta ja suunnitellaan osallistumis- ja kumppanuusprojekteja. Täytyyhän ihmisten saada osallistua itseään lähellä olevista asioista päättämiseen. Kun kaikki huutavat yhteen ääneen, saadaan hienoja päätöksiä. Sitä paitsi on tärkeää, että ihmiset sitoutuvat lähiympäristöönsä.
    Ongelmana onkin kuinka osallistuttaa kansalaiset. Monissa kokeiluissa on tuloksena ollut, että he eivät haluakaan osallistua. Kenties he eivät haluakaan vaikuttaa jääkaappiaan pidemmälle, ja toisille koirapuisto on riittävä paikka yhteisölliselle osallistumiselle. Kummallista on kuinka poliitikot näkevät kansalaiset toisina, jotka on pakko osallistuttaa, jotta poliittisen päätöksenteon voisi legitimoida. Miksi se, mihin poliitikot haluavat ihmisten osallistuvan, on nimenomaan muodollista päätöksentekoa? Eivätkö ihmiset yleensä osallistu omaan elämäänsä aika tavalla? Tekemällä työtä ja lapsia ja kuluttamalla ja harrastamalla ihmiset muokkaavat jatkuvasti omaa ympäristöään – ja ovat mukana.
    Aurinko paljastaa värit. Elämä ei olekaan mustavalkoista tai loskanharmaata. Maailma näyttäytyy demoneitani vahvempana ja vivahteikkaampana. Keinovalaistuissa kokoussaleissa ja kellarikrouveissa keksityt käsitteet, vaikka olisivatkin poliittisesti täysin korrekteja, paljastuvat tyhjiksi, jos ne eivät tavoita katuja, koteja ja tekoja. Pumppaan pyöränkumit täyteen, poljen purkit kierrätykseen ja haistelen merituulta. Linnut visertävät ja kaupunki kehrää keväisesti. Hetken ajattomuudessa katson ulapalle ohi Harakan ja Suomenlinnan ja toivon, että lapsenlapsenlapseni myös joskus kokevat kevään ja elämän riemun.

Veera Mustonen
Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu (vihr).