Kuvitellaanpa tilanne, jossa korkeakouluopiskelijat ovat vailla virallista yhteisöä. Jumalisesta hämärästä ryömii ensimmäinen ylioppilaspoliitikko salkku kainalossa ja alkaa saarnata järjestäytymisen puolesta. Ylioppilaat häkeltyvät: miksi tuota ei ole aikaisemmin keksitty? Miten olemme voineet jättää käyttämättä kaiken järjestäytymisen tuoman lisäarvon? Mikä on tuo lisäarvo? Miksi ihmeessä joukko ylioppilaita kokoontuu yhdistykseksi? Lisätäkseen hyvinvointiaan. Samaan tapaan kuin yhteiskuntamme olemassaolo lisää kansalaisten hyvinvointia, ylioppilaskunnan, julkisyhteisön, on lisättävä jäsentensä hyvinvointia yhteiskunnan sisällä.
Ylioppilastalot Vanhasta Dipoliin seisovat
järjestäytymisen monumentteina ylioppilaskansan pällisteltävinä. Aatteelliset sihteeristöt kuhisevat muurahaispesän innolla pienten ylioppilaspoliitikkojen huolehtiessa toverikuntiensa asioista. Talojen arvokas jökötys ja sihteeristöjen ahkera kuhina varmistetaan rokottamalla jokaisen ylioppilaan lompakosta vuotuinen ylioppilasvero. Ilkeimmät kielet väittävät, että näin on yhteiskunnallisesti haitalliselta ylioppilasradikalismilta viety terä ? kovaäänisimmillä on asetuksen takaama hiekkalaatikko ja taatusti tarpeeksi kahvia ja pullaa.
Puhutaan jäsenistön vieraantumisesta, niin sanotusta norsunluutorni-ilmiöstä. Moni opiskelija ei välttämättä edes tiedosta jäsenyyttään ylioppilaskunnassa. Vieraantumisen ongelma ratkaistaan vastaamalla jäsenistön ajankohtaisimpiin tarpeisiin ? siis joustavalla palvelulla. Palvelujen tuottamisen itsensä ei kuitenkaan pitäisi kiteytyä tärkeimmäksi päämääräksi. Keskeisintä on jäsenistön hyvinvointi.
Joskus tuntuu siltä, että keskeisin unohtuu
kaiken touhottamisen sekaan. Ylioppilaat reagoivat kyllä herkästi, kun rahaa jaetaan väärällä tavalla, tai järjestävät yhteisiä koulukyytejä liikenteen lakkoillessa. Hienoa, mutta kuinka usein pysähdytään pohtimaan vaikkapa ratkaisua opiskelijan syrjäytymisuhkaan massan seassa? Herkkä, lyhytjänteinen ongelmanratkaisu hoidetaan monesti mallikkaasti, mutta laajempien, vähemmän kriisiä muistuttavien asiantilojen kanssa ollaan usein sormi suussa.
Eikä ihme, sillä me ylioppilaspoliitikot vaihdumme tiuhaan tahtiin. Monesti tajuamme omat tekemisemme vasta vastuun siirryttyä seuraajille. Karrikoitu esimerkki: ehdin tajuta nousevien opiskelijamäärien aiheuttaman sosiaalisen ongelmakentän, keksin joihinkin ongelmiin ratkaisun, unohdan mainita asiasta seuraajalleni ja piiri pieni pyörii. Pitkäjänteisyys ylioppilaskulttuurissa on huomattavan hankalaa ? osa koko touhun viehätyksestä on pyörän keksiminen uudelleen. Rehellisyyden nimissä on myös todettava, etteivät kaikki ylioppilaspoliitikot toimi yhteisön hyvän tai edes omien tarkoitusperiensä ohjaamina.
Hyvinvointi ei rajoitu asumisoloihin, opintotukeen tai edes riittäviin virkistäytymismahdollisuuksiin. Myös jäsenistön henkinen hyvinvointi on ylioppilaskunnan haaste. Yhteisön tehtävä on myös tukea kelkasta pudonneita ja kriiseihin joutuneita. Ja edistää kelkassa pysymistä.
Rakas ylioppilas, toivon, että yhteisösi välittää sinusta.
Saku Mantere
Kirjoittaja on Nyyti ry:n ja TKY:n hallituksen pj.
