24. huhtikuuta 1998
Teksti:

Kuka voi tehdä sellaista. Se on järjetöntä, raakalaismaista!” 43-vuotiaan algerialaismiehen sanat soivat päässäni, kun suljen lehtiön. Katson ympärilleni.
    Pohjoisalgerialainen Sidi Hammedin kylä nuokkuu maaliskuisen aamupäivän auringossa. Lapset leikkivät mutaisilla pihoilla, vanhukset tarinoivat seinän vierustoilla. Vehreät peltoaukeat ympäröivät kylää muualta paitsi etelästä. Sieltä, jossa kohoaa jyrkkä, tiheän pensaikon peittämä vuorenrinne. Sieltä, josta murhamiehet tulivat. He surmasivat täällä tammikuussa yli sata ihmistä.
    Olin saapunut kylään pari tuntia aiemmin. Oli perjantai, muslimien pyhäpäivä. Mukana minulla oli yhdeksän rynnäkkökiväärein aseistautunutta santarmia kolmessa nelivetomaastoautossa. Ajoimme kylään valot vilkkuen, pillit eivät sentään olleet päällä.
    Vastassa kylän keskustassa seisoi saman verran santarmeja ja viisi poliisia. En totisesti tuntenut oloani turvattomaksi.
    Astuin ulos autosta, tervehdin vastaanottokomiteaa johtanutta poliisin tiedottajaa ja ryhdyin töihin. Olinhan työmatkalla.

    Tepastelin virkavallan saattelemana kylää ristiin
rastiin, haastattelin ihmisiä, havainnoin ja valokuvasin. Kuulin Fatiman karmean tarinan. Hän oli nähnyt vierestä, kuinka terroristit surmasivat hänen poikansa, tämän vaimon ja näiden kolme lasta kirveellä.
    Tapasin Ramadanen, joka oli menettänyt murhaiskussa kaikki kolme tytärtään. Terroristit olivat vieneet kaksi heistä mukanaan. Nuorimman, seitsemänvuotiaan Nadian kurkun murhamiehet olivat leikanneet auki.
    Voin pahoin. En toki antanut ylen, se ei olisi ollut kovin ammattimaista. Mutta tunsin raskaan palan kurkussani ja olin hämilläni: millä oikeudella olin täällä Sidi Hammedissa kyselemässä, mitä tuolloin, tammikuisena iltana tapahtui. Tivaamassa yksityiskohtia siitä, kuinka tuntemattomat miehet surmasivat pieniä lapsia kuin olisivat pilkkoneet halkoja. Yhtä tunteettomasti ja täsmällisesti ja raivokkaasti.

    Toivuin nopeasti hämmennyksestäni. Olinhan työmatkalla ? ja vain yksi niistä sadasta ulkomaisesta toimittajasta, jotka olivat maaliskuun puoleenväliin mennessä vierailleet terroristien murhaiskun kohteeksi joutuneissa algerialaiskylissä. Olin joukkomurhaturisti, mutta en kovin tyytyväinen sellainen.
    Miksi oikeastaan olin siellä? Siksikö, että raakalaismaiset murhat ovat hyvä uutisaihe? Vai siksikö, että olin neljään vuoteen ensimmäinen suomalainen toimittaja, joka on päässyt kertomaan paikan päältä murhaiskuista? Vai siksikö, että sinä haluat lukea tarinoita murhista ja väkivallasta?
    Kaksi ensimmäistä syytä pystyn hyväksymään, mutta älä vain sano, että myös kolmas syy pitää paikkaansa. Jos näin on, olen pettynyt ja huolissani. En itseni takia vaan sinun vuoksesi.

Simo Sipola
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja.
sipola@kaapeli.fi