13. helmikuuta 1998
Teksti:

Mikä kiinnostaa amerikkalaisia enemmän kuin Clintonin seksiskandaalit? Talous. 
    Skandaaleihin innostuneiden amerikkalaisten tapauksessa talousasioiden esille nostaminen oli poikkeus polittisen uutisoinnin valtavirrasta. 
    Suomessa tilanne on päinvastainen. Presidentistä ei seksijuttuja heru, ja talous hallitsee keskustelua on ala mikä tahansa. Kulttuurinkin tuottoa yritetään laskea. Tieteeltä sitä odotetaan itsestäänselvyytenä. Talous on nykyään samanlainen iskulause kuin verkkoyhteiskunta. Sitä hokemalla toteutuu toinen toistaan järjettömämpi projekti. Yliopistostakin halutaan tehdä putkitutkintoja tuottava tehdas. Opetuksen tasosta viis, laatukriteereitä voi aina muuttaa. Tärkeintä on saada korkeakoululle, tiedekunnalle ja laitokselle tutkinnoista irtoavia pisteitä. Putken päästä pitää tulla tuoretta makkaraa. Kunhan suoli täyttyy eli opiskelija (lue: kustannuserä) siirtyy nopsaan pulittajien puolelle. Suurilla ikäluokilla on hätä saada itselleen eläkkeenmaksajia. 
    Yliopistolla tulosvastuuta on tervehditty myönteisenä uudistuksena. Se on tuonut varmasti paljon hyvääkin. Mutta uudistuksilla on aina lieveilmiönsä. Mitä nopeammin muutokset ajetaan läpi, sitä todennäköisempiä ovat myös ongelmat. 
    Kunnallisalallakin riemuittiin palveluiden kilpailuttamisen tuomista eduista ja säästöistä. Pääkaupunkiseudun linja-autoliikenne järjesteltiin uuteen uskoon. Asioita ei kuitenkaan mietitty loppuun saakka. Uudistukset ajettiin läpi keskeneräisinä. Pattitilanteeseen jääneestä henkilöstökysymyksestä maksettiin pitkä lasku. 
    Yliopistolla on tehty sama virhe. Kun kerran vaaditaan tulosvastuuta, valittua tietä tulisi kulkea loppuun asti. Muuten saadaan vain näennäisetuja aikaan. Miten käy loppuvuodesta niille laitoksille, joita johtaa kokonaan toisilla kriteereillä valittuja esimiehiä kuin nykyinen tulosvastuumalli edellyttäisi? Joukossa on paljon nakkivuoroon joutuneita tutkijoita, jotka ovat hallinollisia katastrofeja. 
    Syksyllä jännätään, riittäkö raha palkkoihin ja pääsevätkö fuksit kursseille. Miten työtaakasta selvitään kun rahaa ei riitäkään nuorten ahkerien pätkätyöläisten palkkamiseen? Usean laitoksen palkkalistoilla on ”tuottamattomia yksiköitä”, jotka antavat itsestään elonmerkkejä lähinnä ruokatunnin aikaan. Kuinka paha kaaos tarvitaan ennen kuin yliopiston taloutta rasittaviin suojavirkoihin uskalletaan koskea? 

Jan Erola,
Päätoimittaja

Nakkilogiikkaa

Päätoimittaja Erola on huolissaan talouden ylivallasta. Kun rahasta ja tuottavuudesta tehdään ainoat arvokriteerit, kiireessä runnotaan läpi entistäkin tehottomampia toimintamalleja. 
    Erola käyttää esimerkkinä yliopistoa, joka hänen mukaansa on muuttumassa makkaratehtaaksi. Laskelmoivalla kielikuvallaan hän antaa ymmärtää, että tuloksellisuus opetuksessa johtaa laadun heikkenemiseen. Niinpä Erola panee vahingon kiertämään: kun kerran omat muistot huolettomasta opiskelijaelämästä särkyvät, menköön koko saatanan opettajakuntakin. 
    Näin reagoidessaan Erola ei ole yksin. Haluttomuus hyväksyä taloutta luonnollisena osana (akateemistakin) elämää saa käyttäytymään kuin leikkikaluosastolla äitiään terrorisoiva lapsi, joka ei millään suostu uskomaan viikkorahan pienuutta. Joko yliopisto on muusta maailmasta riippumaton sivistyksen temppeli, jonka käytävillä ei saa ajatellakaan rahaa ? tai sitten akateemista maailmaa kuuluu arvioida makkaratehtaan mittapuulla. 
Joko ollaan penttilinkoloita ja pidetään Nokian pörssikurssin uutisointia oireena vääristyneestä arvomaailmasta? tai sitten omaksutaan uskonluopion raivo ja kieltäydytään tunnustamasta mitään muuta kuin markoin mitattavaa tulosta. 
    Jälkimmäistä logiikkaa soveltaa myös viime viikon Suomen Kuvalehti (6/98). Siinä verrataan Teatterikorkeasta valmistuneen 10 500 markan kuukausipalkkaa näyttelijäntutkinnon 828 000 markan kokonaiskustannuksiin ja tullaan tulokseen, että onpa huono sijoitus. 
    Ajatuskulun yksisilmäisyys on niin läpinäkyvää, että Erolan asemassa en olisi lainkaan huolissani vaan suhtautuisin tilastotietoja pudotteleviin (talous)toimittajiin yhtä säälivästi kuin sanojen syntyhistorialla briljeeraaviin humanisteihin? parodia, he tekevät sen jo itse. 

Otto Mattsson,
sanojen syntyhistorialla briljeeraava humanisti