Lipasti: Keski-ikäinen kriisi

T:Teksti:

Syksyn TUPO-neuvottelut ja Emu-spekulaatiot ovat taas kerran osoittaneet, että maailma kuuluuu keski-ikäisille miehille.
    Viimeisen kuukauden aikana keski-ikäiset palkkaneuvottelijat ovat käyneet taistelua siitä, kuka saa väsytettyä kenetkin. Sääntöihin ilmeisesti kuuluu, että jos nukahtaa, on pelistä pois. Myös toimittajia tämä näytelmä työllisti, sillä onhan tulopoliittinen ratkaisu kansakunnan kohtalonkysymys.
    Seurasin neuvotteluja ensimmäisen viikon tietyllä kiinnostuksella. Kun asia niin laajasti uutisoidaan, sillä täytyy olla suuri merkitys. Ja suurimerkityksisiä asioita täytyy seurata, ettei ole sivistymätön.
    Sen ymmärsin tosin nopeasti, että neuvotteluilla ei ole mitään tekemistä itseni kanssa. Minun palkkani tai palkattomuuteni riippuu kulloisestakin sopimuksesta työnantajan kanssa eikä keskitetystä palkkaratkaisusta.

***

Toisella viikolla aloin varovaisesti tutkailla ystäväpiiriäni sillä silmällä. Joukossa oli opettajia, joita palkkaratkaisu varmaan koskee. Tosin osalla heistä pesti kestää vuoden kerrallaan, eli kesäksi lentää pellolle. Pieni palkankorotus ei varmaan korvaa kesän menetettyjä tuloja. Ja opettajien, kuten koko Akavan, kohdalla korotukset joka tapauksessa jäivät vaisuiksi.
    Opettajia lukuunottamatta suurin osa tuttavistani on enemmän tai vähemmän ratkaisun ulkopuolella. Usein työpesti on muutaman kuukauden mittainen eikä siihen näin ollen kohdistu erityisiä palkankorotuspaineita. Yksi nauttii apurahaa, toinen työskentelee harjoittelijasopimuksella. Joku on vain sopinut saavansa kuukaudessa niin ja niin paljon. Jos palkankorotusta halajaa, sitä ei haeta Akavan kautta.
    Tuntuu kummalliselta, että keskitetty palkkaratkaisu olisi niin iso asia kuin minkä kuvan siitä saa. Se on suuri ja merkittävä koko kansaa koskeva asia vain, jos kansaksi määritellään keski-ikäiset miehet. Nuoret, suurin osa naisaloista sekä työttömät eivät sopimuksesta juuri kostu.

***

Suurin merkitys keskitetyllä palkkaratkaisulla on illuusiossa, että se koskisi kaikkia. On jotenkin mukava ajatella, että yhteisesti päätetään. Tulee sellainen olo, että jako on oikeudenmukainen. Vaikka vientivetoiset alat saivatkin eniten.
    Oikeasti keskitetyn palkkaratkaisun tärkein kohde on saada muut eurooppalaiset vakuuttumaan, että Suomessa osataan sopia pelisäännöt hillitysti. Vaan jotain mätää täytyy asiassa olla, kun keski-ikäisille miehille suunnattua palkkaratkaisua markkinoidaan kansallisena yhtenäisyyden osoituksenä sekä merkkinä siitä, että Suomi on kypsä liittymään rahaliittoon – vaikka liittymistä kannattavat harvat.
    Jossain on kommunikaatiokatkos. Kun suhtautumisesta EMUun kyseltiin suomalaisten mielipiteitä, kirjoittivat peräkkäisinä päivinä pääministeri, valtionvarainministeri ja oppositiojohtaja gallupista aivan kuin olisivat puhuneet eri asioista.
    Lipponen
ja Niinistö olivat sen verran samoilla linjoilla, että tulkitsivat mielipidemittauksen osoittavan, että suomalaiset haluavat rahaliittoon. Kun vain kysymyksenasettelua muutetaan. Aho tulkitsi asian hieman maanläheisemmin, että liittoa kannattavat vain parikymmenta prosenttia suomalaisista.
    Taidankin jo tietää missä se kommunikaatiokatkos on. Täytyy vain toivoa, kysymyksenasettelun vaihtaminen riittää. Ettei tarvitse vaihtaa koko kansaa.

Roope Lipasti