14. marraskuuta 1997
Teksti:

Olin järkyttynyt kuullessani poliisimurhista. Kaikki olivat. Vaikka rationaalisten perustelujen valossa kyseessä oli onneton yksittäistapaus, olin myös peloissani väkivallan raaistumisesta.
    Minua itketti kun poliisit surmattiin. Kun Diana kuoli, minä itkin. Vaikka en ole kyyninen ihminen, aloin naurettavalla tavalla analysoida omaa suruani. Miksi minä itken? Minä en itke aina kun kauniita naisia kuolee. En myöskään itke aina kun hyväntekijöitä tai kuninkaallisia kuolee.
    Tupertuneena löysin vastauksen kysymyksiini. Minä itken, koska iltapäivälehdessä minun käsketään itkeä. Ja minä jatkan itkemistä, koska iltapäivälehdessä kerrotaan Dianan kuolemasta aiheutuvan itkun olevan ”kollektiivista surua”, joka on normaalia ja jopa ehdottoman hyödyllistä.

***

Dianan kuoleman jälkeen media kauhisteli mediaa. Media lupasi jättää Dianan pojat rauhaan. Diana-juttujen kirjoittamisen piti loppua. Mielenkiintoista on, että viimeisen kahden ja puolen kuukauden ajan joka päivä lehdissä on käsitelty Dianan kuolemaa.
    Kun Dianan kuolemaa on käsitelty tarpeeksi, käsitellään välillä Dianan elämää ja Dianan läheisiä ja tuttuja. Ja kun Dianan läheiset ja tutut loppuvat, käsitellään kaukaisten ja tuntemattomien ihmisten kommentteja Dianasta. Lopuksi käsitellään sitä, ettei Dianaa pitäisi käsitellä, koska se on hyeenamaista raadon ympärillä pyörimistä. Ja tästä mediakriittisestä näkökulmasta saadaankin loistava aasinsilta Dianan kuoleman ja lehtimiesten yhteyteen – ja Dianan käsittely voidaan taas aloittaa alusta.
    Suomalaisella poliisimurhien julkisella käsittelyllä on valitettavasti ollut yhtenäisiä piirteitä Dianan kuoleman käsittelemisen kanssa. Poliisien surmaamisenkin jälkeen iltapäivälehdet kertoivat: On aika ”kollektiiviselle surulle.” Ja ihmiset itkivät. Ja kukkia vietiin kadulle. Ja lehdet kuvasivat, kirjoittivat ja osoittivat myötätuntoa. ”Kollektiivinen suru” näyttää olevan tiedotusvälineiden harteilla.

***

Olen miettinyt oliko julkinen ”kollektiivinen suru” pelkästään hyvä ja myötätuntoinen asia heille, joiden todellinen suru on mittaamaton? Sille poliisin vaimolle, joka menetti ainoan miehensä, tai lapselle, joka menetti ainoan isänsä? Myötätuntoa ja rakkautta he epäilemättä tarvitsevat. Mutta vähentääkö heidän suruaan sadat lehtireportaasit ja television talk-showt, joissa kerrotaan murhayön kaikki yksityiskohdat ja selvitetään surmattujen poliisien nuoruusvuosien urheiluharrastukset?
    Onko murhayön raaoilla yksityiskohdilla informaatioarvoa meille sivustakatsojille? Minusta näyttää siltä, että yhteiskuntarauhan kannalta ei ole välttämätöntä lähettää kymmentä raportaasia siitä, ammuttiinko poliisia kaksi kertaa niskaan vai selkään. Yhteiskunnan kannalta tiedoilla on varsin vähäinen informaatioarvo, mutta me janoamme näitä tietoja enemmän kuin mitään. Lehtien kirjoittelu seuraa lukijatutkimuksia ja televisiossa näytetään vain ohjelmia, joita katsotaan. Sosiaalipornoa rakastetaan aina.

Teemu Laajasalo
Kirjoittaja on seksuaalietiikasta väitöskirjaa tekevä teologian maisteri ja pastori.