Karhulinnan talossa on ammuttu punikkeja sisällissodan aikana. Todisteeksi tästä näytelmän keskushenkilö Hanski (Tommi Korpela) löytää luodin hylsyjä kellarista. Hanski ryhtyy tutkimaan arvoitusta kunnon poikakirjatyyliin – koluaa vinttiä, näkee fantasiamaailmassaan tapahtumat uudelleen ja yrittää elää vielä siviilielämäänsäkin. Viime mainittu onnistuu heikoimmin, sillä omalaatuiset riippuvuussuhteet talon asukkaiden välillä luovat lähes kestämättömiä paineita. Erityisesti henkisesti kipeä isäpappa Enska (Lasse Karkjärvi) tekee Hanskin ja hänen nuorikkonsa Lauran (Pirjo Lonka) elämän melko sietämättömäksi.
Näyttelijäntyöt on tehty huolellisesti, mutta Hanskin suuren roolin rinnalle nousee häikäisevänä Annaleena Sipilä, joka pyörittää yksinään melkoista henkilögalleriaa mäkättävästä kaverin vaimosta suonikohjuiseen kauppiaaseen ja talon pikku villikkoon. Pyörähtääpä hän vielä raiskattavanakin vuoden 1918 maisemissa.
Kolme tasoa
Karhulinnan suurin vahvuus on Mikko Reitalan kirjoittama loppuun asti harkittu teksti. Jokainen repliikki, suhahdus, murrepätkä ja kirous uppoaa kuinäties minne. Tekstin eri tasot: vuoden 1918 tapahtumat talossa, Hanskin nykyhetki ja Hanskin kokema fantasiamaailma leikkaavat loistavasti toisiinsa. Ilmankos, kun kirjoittaja on myös ohjannut esityksen.
Valaisuilla on saatu hyvinkin monenlaisia tunnelmia aikaan. Helsinkiläinen talo elää elämäänsä: on mallitoimistoa, maitokauppaa, yli-innokasta isännöitsijää, maanista uskovaista, turun murretta puhuvaa valokuvaajaa. Niin, ja stadilaisista stadilaisin, maaseudun poika Keimo (Ilkka Merivaara), jota lapsen saaminen on rauhoittanut ihan sairaastiäKeskeinen hahmo Hanski kokee jonkinlaisen mielenrepeämän. Se kuvataan koskettavasti.
Ainoana miinuksena pitkää näytelmää ajatellen voisi mainita Q-teatterin koinsyömät penkit. Ne voisi lopullisesti lahjoittaa hyönteisten ruuaksi.
Q-teatteri: Karhulinna. Ensi-ilta 23.10.1997.
Mikko Kiiski
