14. marraskuuta 1997
Teksti:

Dianan hautajaiset syyskuisena lauantaina keräsivät tv-ruudun ääreen Suomessa 1 286 000 ihmistä. Samana päivänä lähetetty uusintakin vielä 800 000 katsojaa.
    Noin 2 500 ihmistä kirjoitti nimensä Brittien lähetystössä olleeseen Walesin prinsessan muistokirjaan. Lisäksi lähetystöön saapui yli 200 kirjettä tai faksia, noin 300 sähköpostiviestiä sekä yli sata puhelua, joissa ihmiset halusivat osoittaa suruaan Dianan menetyksen vuoksi.
    Murhattujen poliisien hautajaiset viime viikon maanantaina sai katsojaluvuksi 593 000 ja uusintakooste keräsi ruutujen luo vielä 420 000 suomalaista. Livenä hautajaisia seurasi tuhansia tavallisia ihmisiä. Surmapaikalle vaellettiin yksittäin ja ryhminä viemään kynttilöitä, kukkia ja suruviestejä. Mikä sai kansanjoukot liikkeelle? Miksi tuhannet suomalaiset halusivat osoittaa mieltään?
    Kolumnisti toisensa perään on pohtinut samaa eri lehtien palstoilla. Ovatko ihmisten mielet täynnä patoutunutta surua, joka pitää jollain keinoin saada ulos? Vai onko kyse perusarvojen palautumisesta? Ihmisarvoon ja yhteiskuntarauhaa valvovaan poliisiin halutaan uskoa. Vai kuinka?

***

Mielestäni kyse ei ole surusta eikä perusturvallisuuden säilyttämisestä. Ennemminkin pelataan tunteilla ja energialla. Halutaan olla mukana.
    Antti Blsfield kysyi hyvin Kauppalehden kolumnissaan: Miksi tuhannet suomalaiset värjöttelivät luihin käyvässä marraskuun kylmyydessä? Nähdäkseen kolme ratsupoliisia, kaksi mustaa Volvoa ja muutaman tilausajobussin?
    Kysymys on osuva, kun mietitään mikä saa nykyään ihmiset liikkeelle.
    Enää ei 1960-80 -lukujen tapaan marssita Vietnamin sotaa, Tsekkoslovakian miehitystä tai euro-ohjuksia vastaan. Rauhanmarssit ovat muutenkin menneiden sukupolvien juttu.
    Nyt tunnetaan voimattomuutta. Mielenosoituksen voimaan uskovat vain harvat. Valtaa pitävät ovat tavoittamattomissa. Julkiset mielenilmaisut eivät ole muotia. Maailmassa on liian paljon asioita, mutta tietoa poliittisten päätösten taustoista ehkä sittenkin liian vähän. Ei uskalleta ottaa kantaa, jos ei olla ihan varmoja oman mielipiteen oikeellisuudesta. Ja kaikkihan on nykyään epävarmaa.

***

Opiskelijaryhmä järjesti mielenosoituksen vastustamaan yliopiston uutta rahanjakomallia. Vaikka tempauksella ei ollut toivottua lopputulosta, matemaattis-luonnontieteellisen opiskelijat tuntuivat tyytyväisiltä. He olivat yhden päivän ja yön yhtä. Tunne riitti.
    Toinen opiskelijoiden keskuudessa huomiota saanut mielenilmaus on True Love Waits kampanja, jossa ryhmä nuoria kehottaa seksin jättämistä avioliittoon. Julistajilla on yhteinen tunne siitä, etteivät he kuulu massaan. He tuntevat itse päättävänsä asioistaan.
    Yksilöllisyyttä korostavassa opiskelussa voi olla vaikea löytää yhteistä tunnetta. On kilpailtava muita opiskelijoita vastaan. Koko Suomesta löytyy hyvin vähän asioita, joista ihmiset ovat yhtä mieltä.
    Viimeaikaiset tapahtumat kuitenkin todistavat, että jos yhteinen asia löytyy, on ihmisillä niin halua kuin energiaakin näyttää tunteensa. Mielenilmaisuilla pyritään yhteiseen kokemukseen, ei välttämättä pyritä muuttamaan mitään.
    Oli sitten kyseessä ilo tai suru, ihmisistä löytyy valtavasti energiaa sen osoittamiseen. On kiinnostavaa nähdä mihin tuo energia seuraavaksi suuntautuu. Yksilön tragedia tuntuu olevan nyt yhteisen tunteen arvoinen. Ehkä ensi vuosituhat tuo tullessaan uuden yhteiskunnallistumisen aallon. Odotan mielenkiinnolla.

Katarina Eriksson
vs. päätoimittaja