19. syyskuuta 1997
Teksti:

Rasmuksen entinen musiikinopettaja, Vanhan tuore ohjelmapäällikkö Antti Paavilainen ja muut jättisalien isännät olisivat tyytyväisiä, jos Don Huonojen pepsitölkeiksi haukkumat teini-idolit vetäisivät perässään ikäistään fanilaumaa vielä vuosien ajan. Suomeen tarvitaan kipeästi seuraavan sukupolven isoja rockbändejä.
    Rasmuksen itsensä tuottama toinen albumi pursuaa No Doubtin tyyliin energiaa. Playboysin nimikappale on tarttuva kujeileva fanfaari, jonka kelpaa vaikka R-kioskin mainokseen. Sössöräppäyksestä nyt ei saa selvää kuin videolta huulia lukemalla, mutta eihän kukaan osaa laulaa Hansonin Mmmbopiakaan.
    Biisijärjestystä olisi voinut miettiä uudestaan. Alkupään tuhdimmat höpötysrallit hölkkäävät vauhdilla, mutta kertosäkeet puuttuvat ja Laurin laulusoundi ylläpitää harmillista harhakuvaa, ettei pojasta olekaan kasvanut treenikämppätasoa parempaa laulajaa. Vaikka erityisesti yllättävä Raggatrip paljastaa, miten erinomainen reggeaääni pienen valkoisen takkutukan sisällä piilee.
    2,5 pepsitölkit kasvavat puolen litran pulloiksi.

Minna Joenniemi