20. syyskuuta 1987, sunnuntai
Voi luoja. Minä en olisi ikinä uskonut, että se on totta, mitä vanhemmat ja biologian kirjat paasaavat: Murrosiässä ottaa kaiken raskaammin. Minä olen viime viikkoina itkenyt useammin kuin koskaan ennen ilman varsinaista syytä.
Laura Pekonen, 22, lukee 12-vuotiaana kirjoittamansa ensimmäisen päiväkirjansa ensimmäisiä lauseita. Siitä on tasan kymmenen vuotta.
Nyt on menossa 17. päiväkirja ja pisin tauko kirjoittamisessa on ollut korkeintaan kolme kuukautta. Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon muistoja.
Laura palaa usein menneisyyteensä. ”On kiva lueskella miten tähän on tultu”, hän sanoo. Nyt Laura tekee töitä USA:ssa ja kun oikein on koti-ikävä tai yksinäinen olo, hän voi aina palata muistoissaan koti-Suomeen lueskelemalla muutaman vuoden takaisista tapahtumista.
Siinä missä pojat leikkivät mecanoilla ja Matchbox-autoilla, tytöt saavat synttärilahjaksi barbie-nuken ï ja lukollisen päiväkirjan.
Päiväkirjojaan julkaissutkin ja niitä tutkinut sosiologian dosentti Katarina Eskola myöntää, että kyse on enemmän tyttöjen ja naisten jutusta. ”Noin joka viiden mies kirjoittaa päiväkirjaa, mutta naisista kaksi kolmasosaa on ainakin joskus vuodattanut tuntojaan jonkinlaiseen muistikirjaan.”
Pentti Saarikoski ei kaikille kelpaa esikuvaksi. ”En pidä liian intiimistä itsensä vaklailusta ja jalkovälin jutuista”, lohkaisee mainostoimistossa työskentelevä Anssi Korkiakoski, 30. Hän on pitänyt päiväkirjaa 12-vuotiaasta.
Paluu entiseen minään
Oikeastaan päiväkirjan pitäminen on aika outoa puuhaa. Miksi ylipäänsä kirjoitamme ja kenelle?
Laura sanoo kirjoittavansa vain itselleen. ”Päiväkirja on sielun peili, henkireikä ja toisaalta on kiva jälkeenpäin tietää millainen oli 15-vuotias Laura”, hän muotoilee.
Hän ei palaa päiväkirjoissaan parin vuoden takaisiin tapahtumiin, jotka voi muistaa muutenkin vaan esimerkiksi teini-ikään, joka on jo osittain unohtunut.
Pölyinen käsinkirjoitettu vihko kaivetaan kaapin kätköistä ja sen myötä palataan muistojen lapsuuteen. ”Vanhoja juttuja lukiessa tulee tismalleen sama fiilis kuin kymmenen vuotta sitten”, Anssi kertoo. ”Näkee kaiken taas kolmiulotteisena.”
Vanhoja merkintojä kerrataan myös nykyhetken takia. Aika kuluu niin nopeasti, että on vaikea muistaa mitä päivän aikana tapahtui, ellei saa illan päätteeksi kirjoittaa ja lukea siitä. ”Joka ilta kirjoitan tarkalleen miten aamulla voin ja mitä söin. Tulevien päivien varalta panen muistiin jopa ostamieni vaatteiden hinnan”, Anssi jatkaa.
Lauran tyyli on toinen. Hän ei kirjoita suoranaisesti tapahtumista vaan lähinnä tunteistaan ja niihin liittyvistä ihmisistä. Tapahtumien kuvauksella hän luo päiväkirjoissa esiintyville ihmisille vain puitteet. Hän luo ajankuvaa kertomalla itselleen ihmisistä, jotka tuntee ja paikkojen ilmapiiristä. ”Vanhana voin sitten lukea millainen Helsinki oli vaikka vuonna 1995.”
On myös päiväkirjan pitäjiä, jotka eivät lue kirjoittamaansa ja jopa tuhoavat säännöllisesti kirjoittamansa. Silloin päiväkirjan pitäminen on eräänlaista kirjallista monologia, jossa viestinnän oppikirjoista tutut rautalankakaaviot heittävät häränpyllyä. Viestillä on lähettäjänsä, mutta vastaanottaja puuttuu. Yhtä hyvin voisi jupista itsekseen ratikassa.
Laura ei voisi kuvitellakaan hävittävänsä päiväkirjojaan. ”Jos hävittäisin yhdenkin päiväkirjani, tuntuisi että pala menneisyyttäni on viety.”
Yksityinen on yleistä
Päiväkirjan kirjoittamisessa voi olla taka-ajatus, että sen avulla meistä säilyisi jotakin jälkipolville. Päiväkirjan ensilehdelle pannaan mahtipontinen omistuskirjoitus syntymättömille lastenlapsille: Toivottavasti ymmärrät isoäitiäsi tämän luettuasiä Kaikesta huokuu kaihomielinen toive saada joku, joka kerrankin kuuntelisi ja ymmärtäisi.
Katarina Eskola katsoo omien Satu Koskimiehen kanssa julkaistujen 1950-luvun päiväkirjojen olevan eräänlainen näkökulma kulttuurihistoriaan. ”Yksityisessä on paljon yleistä”, hän sanoo ja myöntää ettei olisi yksin lähtenyt päiväkirjojensa julkaisemisprojektiin.
”Päiväkirjan pitäminen on tietyntyyppistä narsismia”, selittää professori Merete Mazzarella pohjoismaisen kirjallisuuden laitokselta. Hän on tutkinut työkseen päiväkirjoja ja muistelmia ja julkaissut itsekin monta muistelmateosta. Hän tunnistaa itsessään tyypillisen päiväkirjan pitäjän. ”Kirjoittamisen avulla haluamme pysäyttää ajan ja järkeistää todellisuutta”, Mazzarella jatkaa ja siteeraa brittikirjailija Virginia Woolfia: ”Nothing is real until it is recorded.”
Tässä valossa päiväkirjojen ja muistelmien suosiota on helppo ymmärtää. Nyky-yhteiskunnassa ihminen kokee olonsa yhä juurettomammaksi. Osoitteet muuttuvat, omat sukujuuret ja tausta hämärtyvät. Jäljellä on vain yksilön huoli oman elämäntarinansa säilymisestä. Mazzarella muotoilee ajatuksen kauniimmin: ”Suuret kertomukset ovat menneet. Nyt haluamme pelastaa pienet.”
Katarina Eriksson
Kuva: Päivi Peltonen
