19. syyskuuta 1997
Teksti:

Toissa lauantaina yliopiston pienen juhlasalin ovensuussa jouduin moraalifilosofisen ongelman eteen.
    ”Otitko tuon kirjan tuolta pöydältä?” tiukanoloinen nainen tiukkasi. Kädessäni oli Suomen tasavallan omatunnon väitöskirja Isänmaallisuus. Keskinäinen osakkuus ja kepeyden filosofia (Gaudeamus).
    Olin saapunut hieman myöhässä omatunnon väitöstilaisuuteen ja nappaissut hänen väitöskirjansa kainalooni aulassa olleelta pöydältä. Omatunnolla oli suurehkot neliskanttiset silmälasit.
    ”Kirja maksaa 150 markkaa”, tiukanoloinen nainen totesi ovensuussa. Reaktionomaisesti aioin valehdella ostaneeni sen kirjakaupasta.
    Siinä samassa minun ja tiukanoloisen naisen hössötys oven suussa herätti myös Suomen tasavallan virallisen omatunnon huomion. Hän katsoi neliskanttisten silmälasien takaa suoraan silmiini. Hänen silmistään paistoi moraalifilosofinen oikeudenmukaisuus.
    ”Kolk, kolk”, joku kolkutti rintalastassani. ”Tsori, mä vien tämän kirjan takaisin pöydälle”, änkytin hämmentyneenä ja vein kirjan takaisin pöydälle.
    Uneliaanpuoleinen omatuntoni oli isoveljensä vaikutuksesta hätkähtänyt hereille ja pakottanut minut tekemään moraalisesti oikein.

Kansakunnan omatunto

”Anteeksi, voitteko toistaa kysymyksen”, sanoi omatunto vastaväittelijälle. Ja vastaväittäjä toisti kysymyksen sivun 74 alaviitteestä. Yliopiston pienessä juhlasalissa oli käynnissä akateemisten traditioiden mukainen väitöstilaisuus.
    Tällä kertaa tilaisuus oli kuitenkin tavallistakin ylevämpi, sillä väittelijä oli pappi ja moraalifilosofi Terho Pursiainen, joka on vuodesta 1987 toiminut täyspäiväisenä omatuntona.
    Terho Pursiaisella on suurehkot neliskanttiset silmälasit, jotka saavat hänet näyttämään heinäsirkalta. Tämä ei ole sattumaa.
    Walt Disneyn
Pinokkio -elokuvassa Samu Sirkka toimii puusta rakennetun pikkupojan omatuntona. Heinäsirkka toitottaa elokuvassa tauotta poikaraasulle mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä on oikein ja mikä ei.
    Terho Pursianen tekee ihan samaa. Hän toitottaa tauotta puusta rakennetulle Suomen tasavallalle mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä on oikein ja mikä ei.

Määrätietoinen urakehitys

Pursiaisen urakehitys nykyiseen tehtäväänsä on ollut määrätietoista. Jo nuorena teologina hän hankki itselleen suurehkot neliskanttiset silmälasit.
    Hän on valmentautunut moraalifilosofiseksi heinäsirkaksi toimimalla muun muassa radikaalina ja kansanedustaja. Pursiainen kohosi koko kansan tietoisuuteen radikaalina punapappina vuonna 1969 Uusin testamentti -kirjalla. Kirjan ansiosta hän nousi seuraavana vuonna SKDL:n mandaatilla eduskuntaan.
    Tiputtuaan 1987 eduskunnasta Pursiainen ryhtyi täyspäiväisesti pohtimaan yhteiskunnan moraalia, kehitystä ja sitä mikä on oikein.
    Lähtökohtaisesti omatuntojen työmarkkinatilanne ei ole häävi. Pursiainen kuitenkin osoitti kykyjä alalle ja pian puhelin alkoi piristä.
    Jos yrityksen seminaariviikonlopun ohjelma näytti liian asialliselta ja kuivakkaalta, niin paikalle tilattiin Pursiainen kertomaan kumppanuusyhteiskunnasta, kansalaisystävyydestä ja siitä mikä on oikein.
    Jos toimittaja tunsi, että juttu on liian pinnallinen hän soitti Pursiaiselle, joka syvensi juttua antamalla lausunnon kumppanuusyhteiskunnasta, kansalaisystävyydestä ja siitä mikä on oikein.
    Kutsuja sateli televison keskusteluohjelmiin. Pursiaisesta oli tullut Suomen kansan virallinen omatunto.
    Pursiainen ryhtyi tanssimaan jiveä.
    ”Anteeksi, voitteko toistaa kysymyksen”, pyysi väittelijä. Puoli tuntia oli kulunut ja nyt oltiin ehditty jo sivun 84 detaljiepäselvyyteen. Päätin hipsiä ulos salista.
    Pienen julasalin oven ulkopuolelle pysähdyin pöydän ääreen ihailemaan moraalifosofisen heinäsirkan väitöskirjapinoa. Vilkaisin ympärilleni ja otin yhden käteeni. Selailin kirjan otsikoita: ”Oman elämänsä toimitusjohtaja. Multirakastajan ongelma. Sivistyksen hauraus. Ahneiden tietäjien kokous.”
    Suljin kirjan ja tein sen mikä on oikein. Poistuin yliopiston päärakennuksesta.

Marko Junkkari