Heistä löytyy ministeriainesta

T:Teksti:

Kahdenkymmenen vuoden päästä Suomen ministerikatras koostuu pääosin neljä-viisikymppisistä, politiikan raskaassa sarjassa painivista miehistä ja naisista. Osalla on takanaan punnittu kansalaiskyky, korkeakoulututkinto, teräksinen politiikantekotaito ja vankkumaton kansansuosio. Osa kantaa ministerinsalkkua julkisuuspelissä saavutettujen voittojen takia. Eräät asiantuntemuksensa vuoksi. Paria pidetään muiden ministerien potkupalloina.
    Ministerit, presidentti, johtavat kansaedustajat sekä europarlamentaarikot ovat pääosin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa syntyneitä hyvinvointivaltion kasvatteja. Kansainvälistyvä maailma on ollut heille mahdollisuuksia täynnä. Valta ja muiden ihmisten asioista päättäminen on kuitenkin kiinnostanut heitä lopulta enemmän kuin mikään muu. Siksi he ovat valinneet politiikan, myyneet sielunsa omalle puolueelleen ja muokkautuneet äänestäjiin vetoaviksi tuotteiksi.
    Mutta missä he ovat nyt, ennen julkisuuden valokeilaan nousemistaan? Korkeakouluissa, puoluetoimistoissa, poliitikkojen erityisavustajina, kansalaisjärjestöissä, kunnallispolitiikassa.
    Valtiovarainministeri voi olla juuri se siloposkinen demarinuorisopoliitikko, jonka julkisuuden kanssa keimailulle olet lähinnä naureskellut. Ulkoministerinä ympäri maailmaa taas voi poukkoilla jo nyt pukuun ja kravattiin sonnustautuva porvari-broileri, joka imitoi puheenjohtaja Sauli Niinistöä (kok).
    Perinteisten poliittisten rekrytointikanavien lisäksi tulevaisuuden vaikuttajat voivat häärätä tällä hetkellä politiikan ulkopuolella. Yksi urheilee, toisen kasvot tulevat televisiosta tutuksi ja kolmas työskentelee mainostoimistossa tuskaillen kovaa veroprosenttiaan.
    Ei kannata yllättyä, jos kahdenkymmenen vuoden päästä sisäministerinä tepastelee mitalijahdissa äskettäin onnistunut huippu-urheilija. Tai sitä, että nykyinen eläinsuojeluaktiivi taistelee tuolloin saastumisen pysäyttämiseksi ympäristöministerinä.

Populistit ja asiantuntijat

Nappiinosuvia veikkauksia politiikan tulevista isokenkäisistä on mahdoton tehdä. Politiikka on juuri niin ennalta-arvaamatonta kuin elämä ylipäänsä. Kukapa olisi voinut viisi vuotta sitten uskoa, että kehitysyhteistyötehtävissä pätevöityneestä diplomaatista tulee Suomen presidentti.
    Täysin musta tuntuu -menetelmän varassa ei silti olla pohdittaessa millaiset tyypit muodostavat Suomessa hallituksen vuonna 2017. Politiikassa menestyminen edellyttää tiettyjä taitoja. Ykköskaartin poliitikon on hallittava laaja kirjo tapetille nousseita yhteiskunnallisia kysymyksiä, osattava esittää niistä vakuuttavia mielipiteitä, kyettävä vetoamaan äänestäjiin, tunnettava runsaasti ihmisiä ja hallittava ns. pelinpolitiikka kyynärpäillä tyrkkimistä myöten.
    Yksilötason ominaisuuksien lisäksi politiikassa menestyminen riippuu yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Valtio-opin professori Tuomo Martinen Helsingin yliopistolta jakaa tulevaisuuden poliittiset ilmapiirivaihtoehdot karkeasti kahtia. Vallalla voi olla joko populistinen tai rationaalinen ilmapiiri.
    ”Jos politiikka suosii populismia, pinnalle nousevat helppoheikit ja kuumat johtajatyypit. Tällöin asiantuntijatyypit siirtyvät hallinnon palvelukseen. Rationaalinen ilmapiiri taas suosii luotettavia asiantuntijapersoonia, talousihmisiä, juristeja ja yhteiskuntatieteilijöitä”, Martikainen haarukoi.

Saastumisen pysäyttäjät

Tällä hetkellä politiikkaa dominoi Martikaisen mielestä populistinen ilmapiiri, josta kielivät etenkin viime syksynä järjestetyt europarlamenttivaalit. Niissä menestyivät Esko Seppäsen (vas) kaltaiset populistit, joilla ei ollut tarjota mitään selkeää poliittista viestiä.
    Asiakysymykset voivat jäädä tulevaisuudessakin populismin jalkoihin, koska politiikasta puuttuu punainen lanka, jonka varassa yhteiskuntaa, lainsäädäntöä, sosiaaliturvaa ja valtiollisia instituutioita kehitettäisiin. ”Rationaalinen ilmapiiri oli vallalla etenkin hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa. Sellaisen ilmapiirin paluu edellyttäisi uuden yhteiskunnallisen projektin löytymistä. Sellaista ei ole näköpiirissä.”
    Ongelmat voivat kuitenkin kasvaa niin vaikeiksi, että ihmiset tympiintyvät pelkkään suosionkalasteluun ja tyhjiin puheisiin. Martikainen uumoilee, että tällöin voi nousta esiin uudenlaisia poliitikkoja. Jos ympäristöongelmat pahenevat, ihmiset äänestävät henkilöitä, joiden he uskovat pystyvän pysäyttämään vesien rehevöitymisen, elintarvikkeiden saastumisen ja otsoniaukon laajentumisen. Tällöin politiikkaa vetää pyörteisiinsä nykyistä enemmän luonnontieteilijöitä, joiden uskotaan tuntevat saastumiseen liittyviä kemiallisia prosesseja. Yhteiskuntatieteilijöiden, juristien ja kauppatieteilijoiden taidot eivät painottuisi silloin yhtä paljon kuin nykypolitiikassa.
    Luonnolla voi Martikaisen mielestä olla muutenkin voimakas merkitys tulevaisuuden politiikassa. Hän arvelee, että luontoromantiikka kokee uuden tulemisen. Luontoon sisältyvä mystiikka oli oleellinen osa erimerkiksi kansallisromanttista ja kansallissosialistista ideologiaa. Se vetoaa ihmisen tunnepuoleen ja elämysten kaipuuseen.
    Varsinaisten poliittisten ideologioiden korostumiseen Martikainen ei usko. Käytännön kysymykset hallitsevat politiikan esityslistaa. ”Ideologisen ekstremismin aika on lopullisesti ohi.”

Julkisuuden eläimet

Ideologioiden merkitykseen ei usko myöskään mediavaikuttaja, ”presidentintekijä” Lasse Lehtinen, jolta ilmestyi viime viikolla kohun saattelemat muistelmat. Pitkään politiikkaa seurannut ja kansaedustajanakin eduskunnan tuoleja kolme kautta kuluttanut Lehtinen uskoo, että tiedotusvälineet vaikuttavat poliitikkojen menestymiseen tulevaisuudessa erittäin ratkaisevasti. Henkilö on viesti ja aate.
    ”Kehitys johtaa siihen, että julkisuuden ihmisiä pyydetään yhä useammin ehdokkaiksi. Eikä se ole välttämättä huono asia. Eivät he ole ole sen huonompia poliitikkoja kuin kunnanlääkärit, joita nykyisin äänestetään eduskuntaan.”
    Lehtinen on vakuuttunut, että vuoden 2017 ykköspoliitikkojen nimet tunnetaan jo tänään. ”Julkisuus on yhä vaikuttavampi tekijä, ja se asia pysyy.” Moni tulevaisuuden nimi onkin sisäistänyt mediapelin säännöt. Nuorten poliitikkojen joukosta Lehtinen napsii esimerkkihenkilöksi demarinuorten puheenjohtajan Osku Pajamäen, joka on hänestä oppinut metsästään myös ns. hömppäjulkisuutta, jota vanhempi demarikaarti karsastaa. Vaatekaappien aukominen ja perheen kanssa poseeraaminen alkavat olla politiikolle samanlainen välttämättämyys kuin aikoinaan YYA-liturgian lateleminen.
    Martti Ahtisaaren
presidentiksi nousemiseen ratkaisevalla tavalla vaikuttaneella Lehtisellä on myös selvä käsitys siitä, millaista politiikkaa julkisuuden siivittämänä menestyvät päätöksentekijät tulevat harjoittamaan.
    ”Pehmeää fasismia. Hyvinvointivaltion perusosat säilytetään, mutta ihmisten odotetaan tulevan nykyistä enemmän omillaan toimeen. Markasta tulee yhä tärkeämpi konsultti.”

Hyvinvointivaltion purkajat

Riisutumpaa hyvinvointivaltiota kannatetaan nykyisin etenkin porvaripuolueiden broilerikasvattamoissa. Niin kokoomuksen, keskustan, nuorsuomalaisten kuin vihreidenkin nuorisopoliitikot kritisoivat nykyistä hyvinvointivaltiota, joka on heidän mielestään suur-remontin tarpeessa. Uudistustahtia pitäisi heistä kiihdyttää.
    Remoittisuunnitelmien radikaalisuuden aste tosin vaihtelee. Osa haluasi vain vähän uutta maalia seiniin, osa olisi valmis kaatamaan samalla pari väliseinää ja osa vaatii sokkeloisen kolmion muuttamista avaraksi yksiöksi. Nuorsuomalaiset kannattavat avoimimmin Yhdysvalloissa ja Englannissa Margareth Thatcherin ja Ronald Reaganin aikana johtotähdeksi valittua uusliberalismia. Muiden puolueiden nuorisopoliitikot ovat omineet klassisen liberalismin opinkappaleita varovaisemmin.
    Näkyvätkö hyvinvointivaltion uudistamisajatukset parinkymmenen vuoden päästä harjoitettavassa politiikassa? Onko politiikka silloin ”pehmeää fasismia”? Muistuttaako Suomi silloin enemmän Yhdysvaltoja ja Englantia kuin nyky-Suomea?
    Helsingin Sanomien poliittisen osaston päällikkö Unto Hämäläinen ei usko, että tulevaisuuden poliitikkojen politiikka poikkeaa juuri nykyisten vallanpitäjien linjasta. Hän muistuttaa, että politiikan nousevat kyvyt eivät ole ”järin radikaalia porukkaa”.
    ”Heidän ei tarvitse tehdä 180 asteen käännöksiä, ettei tilanne muutu”, Hämäläinen arvelee viitaten moniin nykyisiin huippupoliitikkoihin, jotka ovat reivanneet kurssiaan vasemmistoradikalismista nykyiselle, Emuun ankkuroituville linjalle.
    Ylipolitisoituneet vuosikymmennet, 1960- ja 70-luku, vetivät politiikan kilpakentille paljon kyvykästä väkeä. Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd), EU-komissaari Erkki Liikanen (sd), pääministeri Paavo Lipponen (sd), kansanedustaja Ben Zyskowics (kok), ulkoministeri Tarja Halonen (sd) ja monet muut ovat politikoineet nuoresta pitäen. Nykyisin politiikka potee samanlaista nuorten lahjakkuuksien puutetta kuin yleisurheilu.
    ”Aiemmin puolueet pääsivät valitsemaan nuoria kykyjä. Nykyisin puolueet joutuvat olemaan tyytyväisiä, kun ne saavat joitakin nuoria mukaan toimintaansa”, Hämäläinen tiivistää.
    Etenkin vasemmistopuolueita, joihin tunki 1960- ja 70-luvulla lahjakkuuksia joka ovesta ja ikkunasta, vaivaa nuorten aktiivien krooninen puute. Mutta eivät porvarilliset kykypuoleetkaan voi paukutella henkseleitä ja kehuskella pystyvänsä rekrytoimaan riveihinsä maan parhaita päitä.
    Hämäläinen epäilee, että pitkät poliittiset urat muuttuvatkin harvinaisemmiksi. ”Ihmiset voivat osallistua politiikkaan aikansa ja tulla jälleen myöhemmin mukaan. Pitkät poliittiset urat mallia Paavo Lipponen vähenevät.”
    Kansalaiset saavat kuitenkin jatkossakin poliitikkonsa. Ehkä huonommat, ehkä paremmat. Se on ainakin varmaa, että tulevaisuuden huippupoliitikot ovat singonneet itsensä jo nyt hallitukseen johtavalle radalle. Osa muuttuu poliittisen taivaan romuksi, osa telakoituu muihin tehtäviin, mutta osa jatkaa nousuaan.

Jarkko Vesikansa
Kuva: Niko Nurmi ja Lehtikuva
Kuvankäsittely Sanna Vauhkonen