17. tammikuuta 1997
Teksti:

Ei ole Princelläkään helppoa. Juuri kun hän pääsi eroon kurjaksi kokemastaan levydiilistä, kuoli hänen hartaasti odottama jälkeläisensä alle kuukauden ikäisenä.
    Tapahtumien dramaturgia on kuin TV-elokuvasta. Suurieleiseen tyyliinsä Prince oli jopa ehtinyt nauhoittaa vauvansa sydänääniä uudelle levylleen.
    Jos kyseessä olisi Madonna, koko juttua voisi epäillä mainoskikaksi, mutta yksitotisen Princen kohdalla ei. Dramatiikkaa alleviivaa se, että uutukainen Emancipation (EMI) on tekijänsä parasta jytkettä vuosiin. Vaikka yksityishenkilönä Prince Nelson Rogersilla ei nyt mene vahvasti, muusikkona hän on selvästi kokoamassa itseään kasaan.
    Minulle se on riittävä syy kutsua häntä taas Princeksi eikä T.A.F.K.A.P.:ksi, Victoriksi, Symboliksi tai Artistiksi levy-yhtiöiden haasteiden uhallakin.

Kaupallista iskuvoimaa

Kolmen levyn Emancipation on pikku hiljaa avautuva aarrearkku. Se erottuu hyvin edeltäjistään, sillä sen kappaleissa on taas sitä rentoutta ja hyväntuulisuutta, joka viime vuosien hätäapualbumeissa ehti hautautua yhä syvemmälle studion kaappiin.
Emancipation ei keksi ruutia uudestaan, se ei edusta paluuta juurille eikä siinä syöksytä päätäpahkaa 90-luvun äänimaailmaan. Päinvastoin, Prince jatkaa siinä johdonmukaisesti sen polun talsimista, mitä hän on kulkenut koko uransa. Mutta lite bättre, niinkuin jääkiekkovalmentaja sen muotoilisi.
    Purple Rainin kaltaista monimuotoista poppispakettia on turha odottaa. Vuosien aikana Prince on kiteyttänyt leipälajikseen keskinopeat funksoul-rytistykset ja hempeät slovarit. Linja jatkuu Emancipationilla vaikka skaalan soisi laajenevankin.
    Niinkuin kaikki jättialbumit, Emancipation tuntuu aluksi tympeän puuduttavalta äänipuurolta vailla alkua tai loppua. Sopivaa tilaisuutta takinkääntämiseen ei kuitenkaan tarvitse kauaa vahdata. Ensireaktio taas-tätä-samaa-paskaa vaihtuu vähän-hei-jees -hymistelyksi viimeistään kolmannen kiekon kohdalla. Hahmot saavat muotoa ja kokonaisuus jäsentyy. Alta paljastuu selkeä ja yllättävän kaupallistakin iskuvoimaa puhkuva pakkaus.
    Eri asia on, jaksaako viime vuosien puolivillaisiin tekeleisiin turtunut yleisö enää innostua.

Tosta poikki ja tohon jengat

Niin kuin koko ajan uransa toisella kymmenellä, Prince on yhä enämpi funk. Se tarkoittaa navan alapuolisilla hertseillä operointia, uhkeita naisvokaaleja ja märkää selkää niin tanssilattialla kuin lavalla.
    Tyyli on se putkimiehiltä tuttu: tosta poikki ja tohon jengat. Biisit eivät ole silti pelkkää metritavaraa. Ykköslevyn Right Back Here In My Arms ja Get Yo Groove On ovat hyviä eksemplaareja siitä, kuinka suoraviivaiset luukutukset voivat olla mieltä innostavan kimurantteja. Ja tasapuolisuuden vuoksi: We Gets Up ja Damned If I Do ovat esimerkkejä, että eivät aina.
    Kakkosalbumi rullaa läpi nyansoiduimmilla sävyillä. Vauhti ei ole niin hurja kuin ykköslevyllä, mutta tunnelma on sielua ravitsevampi – hitaammissa balladeissa Prince on ollut aina parhaimmillaan. Curious Chilidista ja Joint 2 Jointista löytyy myös sitä vekkulia tempojen ja tyylien vekslausta sekä pohdittua sovittamista, joilla heppu on ansainnut maineensa. Holy River on puolestaan kädenojennus 80-luvun Princen ystäville: stendarin tuiketta vaille valmis patetian oppitunti.
    Levyn loppupuolella eksytään vähän sivupoluille. Alkupuolen herkkujen jälkeen ideoiden säästölinja puree: kipaleet pitenevät ja korvat puutuvat.

Loogisesti epäloogista

Kolmas levy osoittautuu lopulta Emancipationin mielenkiintoisimmaksi
osaksi.
    Paljon osumia: The Human Bodyssa flirttaillaan teknon kanssa näpsäkästi. Face Down on kaikessa koruttomuudessaan koko paketin kohokohtia. Kate Bushin kanssa esitetty My Computer on puolestaan yksi levyn tarttuvimpia melodioita.
    Myös huteja: levyn aloittavan Slaven artisti olisi voinut säästää terapeutilleen. Da, da, da on yhdentekevä räppi siitä, kuinka huumeet on inhoittavia. Joan Osbornen tunnetuksi tekemän One Of Usin versiointi ei tuo komeaan kappaleeseen mitään lisäarvoa. Silti juuri tämä kolmoslevyn epätasaisuus jättää kokonaisuudesta hyvän jälkimaun. Se antaa viitteitä siitä, että Paisley Parkin studiokompleksissa tehdään musiikkia muutenkin kuin yhdellä ja samalla sabluunalla. Tätä reviiriä laajentavaa Princeä olisi mukava kuulla jatkossa enemmänkin.
    Emancipation on loogista jatkoa Princen uralle, joka ei logiikasta ole liiemmälti piitannut. Yleensä nerot todistavat uransa alussa olevansa vakavasti otettavia tekemällä vaikeata musiikkia ja myöhemmin ”myyvät itsensä” tekemällä populaarimpaa. Prince on tehnyt toisin – ura on vienyt kaupallisesta vaikeaan. Tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että virta vie taas kohti keskitietä. Uskon, että kaikki hyötyvät tästä.
    3-/3, saisinko loput doggybagiin?

Miska Rantanen