Suomessa uskotaan koulutuksen ihmeitä tekevään voimaan. Koulutusta lisäämällä halutaan päästä irti niin työttömyyden kurimuksesta kuin kansalaisiin pesiytyneistä inhimillisistä puutteistakin. Joidenkin laskelmien mukaan jopa puolet suomalaisista eli 2,5 miljoonaa ihmistä onkin erityyppisessä koulutuksessa. Tämä antaa aiheen kysyä, että onko koulutusinnostuksessa menty jo liiallisuuksiin? Peitetäänkö koulutusvimmalla muita ongelmia?
Suomalaisten koulutususko nousi jälleen tapetille, kun Tuulikki Petäjäniemi ja Kalevi Kivistö luovuttivat viime viikolla selvityksensä koulutusvakuutuksesta. Vaikka toimeksianto oli paisunut aikuiskoulutuksen kokonaisuudistukseksi, johon esitettiin lapattavaksi yli kahta miljardia lisämarkkaa, vaativät eräät politiikot sen nielaisemisesta karvoineen päivineen. Vaativat, vaikka selvitys ei sisältänyt lainkaan pohdintaa hankkeen työllistämisvaikutuksista.
Hanke kuvaa suomalaisten ihastusta suuriin ja byrokraattisiin koulutusjärjestelmiin. Ihanteena tuntuu olevan teollisuuskombinaattia muistuttava koulutusputki, jossa ihmisten päihin tungetaan oppia yhtä mekaanisesti kuin säilykepurkkeihin tomaattimurskaa.
***
Kriittisesti arvioituna koulutuspolitiikassa päättömyyksiä ovat seuranneet uudet päättömyydet. Koulutusala on toiminut erilaisten hankkeiden, kokeilujen ja ohjelmien koelaboratoriona. Monessa on toki onnistuttukin, mutta liian usein on menty metsään.
Miksi? Luultavasti siksi, että koulutuksen nimissä on ollut lupa kokeilla kaikenlaista. Pienkorkeakouluja perustettiin yhteen aikaan joka niemen notkoon, vaikka näin opiskelijoiden ainevalikoimat jäivat hyvin suppeiksi. Yläasteilta poistettiin välillä tasokurssit, koska ne muka eriarvoistivat. Hyvässä tarkoituksessa tehtyjen erehdysten lista on loputon.
Viime vuosina uudistusten tahti tuntuu vain kiihtyneen. On perustettu ammattikorkeakouluja, graduate schooleja, arviointineuvostoja, huippuyksiköitä, erikoislukioita, vaihto-ohjelmia jne. 1970- ja 80-luvuilla paisuneesta opetusministeriöstä on tullut oikea superministeriö, joka tehtailee hienolta kalskahtavia uudistuksia solkenaan. Kun tahti kiihtyy, virhemahdollisuuksien vaara kasvaa.
***
Erehdyksiä voi sattua myös siksi, että koulutuspolitiikan suunnan määräävät muut kuin koulutukselliset tarpeet. Ennen koulutus oli alistettu aluepolitiikan, nykyisin taas työllisyyspolitiikan välineeksi. Työttömyystilastot ovat kaunistuneet ja ihmisille on löytynyt tekemistä. Pitkälle koulutettujen päättäjien pitäisi kuitenkin myöntää, ettei työttömyysongelma vain koulutusta lisäämällä ratkea. Työllisyyskoulutukseen käytetyt rahat valuvat liian usein kankkulan kaivoon, kun koulutus ei jaksa kiinnostaa.
Koulutuspolitiikassa olisi muistettava perusasiat. Koulutusta tarvitaan, jotta ihmiset kykenisivät toimimaan yhteiskunnassa. Sivistämisellä on oma itseisarvonsa, mutta sen nimissä ei saa peitellä kyvyttömyyttä ratkoa työttömyyttä. Koulutus ei ole itsessään lääke vaan sen pitäisi tuottaa yhdessä tutkimuksen kanssa lääkkeitä yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen.
Jarkko Vesikansa
päätoimittaja
