Eläintietoinen valinta

T:Teksti:

Leena Vilkka nostattaa keski-ikäisten tutkijasetien niskakarvat pörhöön. Hän väittää, että eläimet ovat tietoisia yksilöitä, joille kuuluu oikeuksia. Mrrrr!!
    Pohjalaiset räksyttivät Vilkkaa uhkauskirjein turkistarhaiskujen aikaan. Väärää puuta haukkuivat: Vilkka ei tykkää kettutytöistä. Vai tykkääkö?
    Leena Vilkka, 32, on rämpsäkkä tiedenainen, joka tituleeraa itseään Suomen ainoaksi väitelleeksi ympäristöfilosofiksi. Harvinainen lintu Suomen akatemian nuorempi tutkija on siinäkin, että hän ilmoittaa suoraan uuden kirjansa Eläinten tietoisuus ja oikeudet alkuteksteissä puolustavansa eläinten oikeuksia. Eihän suomalaisessa tiedemaailmassa kerrota, millä puolella rintamalinjoja tutkija seisoo!
    Vilkka on saanut tuta vanhempien miesproffien vihat niskassaan. Näiden mielestä vain ihmiset ovat tietoisia olentoja, joten eläinten tietoisuudesta aiheutuvia eettisiä kysymyksiä on turha edes pohtia. Vilkkaa vanhoihin kaavoihin kangistuneet ajattelumallit ärsyttävät, raivostuttavat ja lopulta huvittavat.

Kissa raastupaan

Ympäristöfilosofi runnoo perusteluillaan ihmisen yksinoikeutta tunteisiin, järkeviin päätöksiin ja päämääriin. Jokaisella eläimellä on selvä tarve suojella henkeään sekä tajunta ja aistit, joita kasveilla ei ole. Eläimet tuntevat kipua ja mielihyvää. Delfiinit ja simpanssit kykenevät käsitteelliseen ajatteluun.
    Milloin Vilkka itse arkielämässä oivalsi ensimmäisen kerran, että eläin on tietävä yksilö? ”En koskaan. Se on ollut aina itsestään selvää. Kun opin kävelemään, kävelin koiran perässä metsään. Pikemminkin koiran kanssa ollessa tuntee itsekin olevansa eläin. Aistit valpastuu luonnossa liikkuessa. Siinä on liikenteessä kaksi eläintä, joilla on aika samanlaiset intressit ruokaan, lepoon, liikuntaan, seksiin, onneen.”
    ”Sen voin sanoa, etteivät eläimet ole älykkäitä. Olen huomannut, että mitä enemmän olen eläinten kanssa sitä tyhmemmäksi tulen. Se on onnellista oloa ja perustarpeiden tyydytystä. Syödään, nukutaan ja käydään lenkillä.”
    Vilkka ei usko, että ihminen pystyisi pitkälle pähkimään, mitä eläin mielessään hautoo. Ongelma on oikeastaan vähän hassu, koska filosofi pitää ihmistäkin eläimenä. Hän kääntää päälaelleen eläineetikoita pitkään pohdituttaneen kysymyksen, miltä tuntuu olla lepakko. ”Tiedän miltä tuntuu olla nälkäinen tai väsynyt, mutta en tiedä, miltä tuntuu olla joku huippuälykäs professori tai saada Nobelin-palkinto.”
    Ymmärsi ihminen eläintä tai ei, nämä ansaitsevat Vilkan mielestä tuntevina ja tietoisina olentoina moraalisia ja lainsäädännöllisiä oikeuksia. Eläimet eivät olisi laissa enää jonkun omaisuutta tai raaka-ainetta vaan osapuolia, joille kuuluisi huonosta kohtelusta korvaus. Kun joku katkaisee kissalta jalan, eläintä ei viranomaisten toimesta lopetettaisikaan vaan pahantekijä maksaisi kissan koiven hoidon.

Rohkeat kettutytöt

Vilkka näkee eläimellä itseisarvon, jota ei ihmisen käy horjuttaminen. Hän listaa eläimen perusoikeuksiksi oikeuden elää, tuskattoman elämän, hyvinvoinnin ja lisääntymisen. Nämä perusoikeudet eivät tutkijan silmissä toteudu eläinkokeissa, turkistarhoilla tai ylipäätään missään, jossa eläintä käytetään tuotannossa.
    ”Kun ihmiset näkevät yksittäisen eläimen kärsivän televisiossa, se herättää suojeluvaiston. Mutta niiden miljoonien lautasilta syötävien eläinten kärsinnästä ei piitata. Ne elävät ahtaissa oloissa ja päätyvät teuraaksi.”
    Tutkija päätteleekin, että eläinten oikeudet eivät käytännössä ole kunnossa, ennen kuin vegaanius valtaa maan. Eikä mikään maito-muna-vegetarismi, vaan puhdas kasvisruokavalio.
    Suomalaiset ovat Vilkan suruksi ajatumassa yhä kauemmaksi unelmamaailmasta. EU-Suomessa lihan hinta on laskenut ja sen syöminen tullut kannattavammaksi. ”Halpa liha tarkoittaa eläimiä, jotka ovat kärsineet. Pienet tilamme muuttuvat isoiksi tehoyksiköiksi. Niissä eläimen yksilöllisyys häviää. Tilan kahta kanaa kohdellaan arvostettuina yksilöinä, 2 000 kanaa massana ja välineenä.”
    Kirjassaan filosofi tuntuu sanoutuvan irti lakiarikkovista teoista kuten turkistarhaiskuista. ”Lakia voidaan muuttaa eläinsuojelumyönteisemmäksi kunnioittamalla – eikä rikkomalla – sitä.” Samanlaisia lausuntoja Vilkka antoi Animalian puheenjohtajana 1991-95.
    Suullisesti filosofi tarkentaa. ”Arvostan kettutyttöjä ja sen kaltaista rohkeaa toimintaa. Olemme niin välinpitämättömiä, että täytyy tehdä jotain todella raflaavaa hätkäyttääkseen. En voi tietenkään yllyttää ketään enkä missään nimessä vaatia sellaiseen toimintaan. Tekijät joutuvat niin suureen henkilökohtaiseen liemeen.”
    Yhtäkkiä minulle, lihansyöjälle, iskee karmea tulevaisuuskuva silmieni eteen. ”Mummi, kuinka te saatoitte syödä eläimiä?” lapsenlapseni kysyvät. Pellavapäät itkevät historiallisia elokuvia eläinten julmasta sorrosta – niin kuin minä nyt nyyhkin tv-sarjoja, joissa neekeriorjia ruoskitaan puuvillapellolla.
    Leena Vilkka: Eläinten tietoisuus ja oikeudet. Kettutyttöfilosofiaa ja susietiikkaa. Yliopistopaino, 1996. Hinta 135 markkaa. Yliopistopainosta suoraan tilaamalla helmikuun loppuun asti 100 markkaa plus postikulut.

Mari Manninen
Kuva: Lauri Mannermaa